Hölmöläisten päästövarastot

Aamulehti kertoi suurena uutisena, että ottamalla talteen ja hautaamalla merenpohjan alle 10-30 prosenttia Suomen hiilidioksidista saataisiin päästöt puolitettua vuoteen 2050 mennessä. Siihenhän on sitouduttu. Kaikin kekseliäisyyden tarjoamin keinoin pyritään kuitenkin samalla kasvattamaan tuotantoa ja kulutusta.

Eräs ongelma on kirjoituksen mukaan se, että päästömaksut ovat toistaiseksi liian alhaisia eivätkä kata vielä kehitysmaita. Maan sisään kätkemisen tekniikka kun vaatisi isompia rahoja kuin nyt on käytettävissä.

Joku näitä hölmöläisten touhuja sivusta seuraava voisi sadun lapsen tavoin kysellä tuliko keisari pukeneeksi mitään päällensä. Ensimmäisten joukossa yleisönosaston kirjoittaja kyseli, miksi näin, kun Suomessa sentään metsät nielevät vielä tuplasti sen hiilidioksidin, minkä kulutus aiheuttaa? No, siihen vastaisin itse, että siksi, että kyse on koko maapallosta. Myös niistä ’kehitysmaista’, jotka eivät ole onnellistuneet siitä, että siirtomaavalta kauan sitten poistui. Nykyisinkin taloudellinen riistovalta käyttää niiden luonnonvarat ja työvoiman ja välttää kaiken kukkuraksi samat (tosin alimitoitetut) päästömaksut, joita se maksaa teollisuusmaissa.

Uutisen mukaan biopolttoaineen jalostamot eivät kuulu EU:n päästökauppajärjestelmään, joten niiden tilanne on ’vaikeampi’. On vaikeampi ottaa niitä mukaan hautaamaan hiilidioksidi merten syvyyksiin. Tämähän on noidankehä. Jotta saataisiin lisää rahaa torjua päästöt, täytyy olla enemmän päästöjä, joista kerätä maksuja.

Biodieselit, sähköautot tai muut ’vihreät’ innovaatiot eivät vähennä kulutusta, vaan lisäävät sitä. Sekä energian että raaka-aineiden kulutus ja maa-alueiden uhraaminen teiden, katujen ja parkkipaikkojen alle jatkaa kasvuaan. Mainitun artikkelin mukaan hiilidioksidin talteenotto vastaisi kuitenkin vain 19 prosentista sen vähennyskeinoista. Uusiutuvat energiamuodot ja liikenteen biopolttoaineet, vety- sekä sähköajoneuvot yhdessä voisivat vähentää hiilidioksidia 32 % ja vihdoin energiatehokkuuden lisääminen polttoaineiden ja sähkön käytössä 38%. Käyttämällä runsaasti polttoaineita ja sähköä, kunhan tehdään se tehokkaasti, vähennetään kaikkein tehokkaimmin päästöjä! Luulisi että Hölmölässä on pakko jossakin vaiheessa huomata, ettei peiton jatkaminen toisesta päästä otetulla kaistaleella hyödytä mitään.

Kuka tämän loputtoman kasvun maksaa? Ensimmäiseksi luonto, maapallo. Toiseksi sen maksaa kituuttavat köyhät, joita on ns. kehitysmaissa mutta myös aivan liikaa rikkaissakin teollisuusmaissa, Suomea unohtamatta. Elämän laadun järkyttävä huononeminen koskee ensimmäiseksi näihin. Lopulta voiton puolelle jäävät vain ne, jotka ovat onnistuneet ja osanneet varmistaa oman hyötymisensä toisten onnettomuudesta.

Jos nyt ajateltaisiin luonnollisesti, ilman elintasomatematiikkaa, niin ilmakehässähän on ja tulee olla tietty määrä hiilidioksidia. Me kaikki tuotamme sitä hengittäessämme, kasvit ja muut orgaanit kuoltuaan mädätessään. Tuotamme sitä myös erilaisissa polttoprosesseissa, joissa hiili ja happi yhdistyvät. Kasvikunta toisaalta absorboi sitä yhteyttäessään ja tuottaessaan kaikille välttämätöntä happea. Luonnontilassa säilyy tasapaino.

Ongelmaksi on nyt, Wikipedian mukaan, muodostunut hiilidioksidin suhteellisen määrän nopea kasvu, noin puoli prosenttia vuodessa nykyisin. Määrä on nyt noin 38 % luontaista tasoa suurempi ja kasvuvauhti on kiihtyvä. Hiilidioksidi on tuhoisa kasvihuonekaasu, sillä se aiheuttaa maapallon ilmaston lämpenemistä. Luontaisesti sitä arvioidaan olleen keskimäärin 280 miljoonasosaa ilmakehän tilavuudesta, mutta nyt määrä on jo yli 380 miljoonasosaa.

Ehkäpä jossakin vaiheessa joku huomaa, että ei ole pakko kuluttaa niin valtavasti aineellista hyvää. Meillä on muita tärkeitä tarpeita, jotka tavarakulttuuriin painottumisen takia ovat jääneet liian vähälle, sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi mm. kulttuurin alueella. Tällaisella asialla on jo nyt lukuisia kansalaisliikkeitä, mutta yleinen virallinen viisaus ei vain uskalla ryhtyä ajattelemaan asioita uudestaan.

Eräs rohkea ajattelutapa on uudella ’Siirtymäliikkeellä’:
”Siirtymäliike inspiroi ihmisiä paikallistasolla valmistautumaan ilmastonmuutoksen ja öljyhuipun tuplahaasteeseen. Olemme suurilta osin kadottaneet kestävän ja joustavan tavan elää. Nykyinen talousjärjestelmä toimii olettaen energian ja resurssivarojen olevan rajattomat, vaikka on selvää, että elämme rajallisella planeetalla.

Siirtymäliike auttaa hahmottamaan, mitä nämä haasteet tarkoittavat ja miten niihin voi reagoida. Ilmastonmuutos ja öljyn tuotannonhuippu luo välttämättömyyden siirtyä paikalliseen kestävään ja joustavaan elämäntapaan. Yhdessä toimien pystymme luomaan paikallisia toimintamalleja ja -rakenteita, jotka toimivat perustana kestävälle tyydyttävämmälle yhteiskunnalle.
Ratkaisukeskeisyydellä ja positiivisen visioinnin avulla voimme auttaa ihmisiä voimauttamaan itsensä ja huomaamaan, että haasteet ovat tilaisuuksia kohti parempaa tulevaisuutta. Käytetään voimiamme, järkeämme ja luovuuttamme yhdessä NYT. Luodaan parempi maailma meille ja tuleville sukupolville!” (Lainaus liikkeen nettisivulta)

Tämä voimauttaminen vaatii kuitenkin konkreettisia päätöksiä ensimmäisistä askelista kestävän ja joustavan elämäntavan tiellä. Siihen voisi myös kristillisellä perinteellä olla omaperäistä sanottavaa.

Mutta kyllä olennaisinta on ihmisten itsensä, ’tavallisten ihmisten’, aloittama ja ylläpitämä muutos kohti kohtuullista ja elämää kunnioittavaa kulutusta. Ei entiseen ja kasvavaan elintasoon ole paluuta. Vähentyneiden resurssien aikana luovuus usein vahvistuu, siitä meillä suomalaisillakin on kokemusta vuosikymmenten takaa.

Kulutuksen vähentäminen on paikallaan siellä, missä sitä on yli kohtuuden. Mutta globaalin kapitalismin luonteeseen kuuluu, että sadat miljoonat saavat jokapäiväisiä tarpeitaan varten vähemmän kuin olisi kohtuullista. Näin on sekä kehitysmaissa että vaikkapa Suomessa, kaikesta huolimatta.

Talouskriisi tarjoaa haasteen keskittää voimavarat hyvinvoinnin oikeudenmukaiseen jakamiseen sekä paikallisesti että kansainvälisesti.

Aikamme enkeliopettajia

Katolinen kirkko kunnioittaa tärkeintä teologiaan, 1200-luvulla elänyttä Tuomas Akvinolaista, nimellä ’doctor angelicus’, ’enkeliopettaja.

Oman aikamme enkeliopettajia löytyy vaikkapa päivälehtien mielipidekirjoittajista. Eräs sellainen on mielestäni Tampereella vaikuttava Matti Kääntönen.

Paljon puhutaan fundamentalismista niin kristinuskon kuin islaminkin ongelmana. Ihan kotimainenkin fundamentalismi on äänekkäänä huitelemassa naispappeja ja –piispoja, homo- ja lesbopareja ja muitakin nykyajan ihmisoikeusavauksia vastaan.
Kyllä tietenkin on tärkeää, että Raamattu säilytetään ja suomennetaan joka ajalle yhä uudestaan. Mutta tämä fundamentin vaaliminen menee hukkaan, ellei Raamattua lueta oman aikamme ilmiöitä tulkiten. Niinhän Raamatussa itsessään läpi vuosituhansien on tehty; Jumalan sana on profeettojen ja apostolien toimesta sovellettu ajankohtaisiin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin tielanteisiin.

Raamatun sana meidän ajallemme. Missä sitä on? Ei profeettojakaan eikä apostoleja aina ymmärretty arvostaa, vaikka myöhempi arvio on ollut, että he olivat Jumalan lähettämiä, kuin enkeleitä. Saattaapa olla, että omassakin ajassamme on enkeliopettajia, joita emme ymmärrä sellaisina pitää.

Enkelien opetusta tarvitsemme siitä, miten maailma pelastuu. Miten tämä syvältä meitä saastuttava kapitalismin henki voitetaan. Akvinolainen oli skolastikko, joka todisteli väitteitään vanhoilla viisauksilla, jotka eivät tänä päivän juuri vakuuta. Siksi muun muassa Luther laittoi uusiksi hänen uskonoppinsa. Mutta Lutherkin on nyt jo vanhentunut ja tarvitsemme uusia uskonpuhdistuksia. Sen oivalsivat jo uskonpudistajat itsekin todetessaan, että kirkon on aina uudistuttava (’Ecclesia semper reformanda est’).

Miten se nyt näin meni, tohtori Luther?

Uskonpuhdistaja Martin Lutherin mukaan työtä pitää ihmisen tehdä otsansa hiessä, ”niin että hiki nenän päästä noruu”. Näin on tullut tehtyä, minun niin kuin varmaan sinunkin.

Martti-tohtorin perustelu oli se, että meidän täytyy tehdä ahkerasti työtä, että kanssaihmisillämme olisi ihmisen arvon mukainen elämä. Hänenkin aikanaan oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä, joten tavoite oli todella perusteltu.

Vieläkin käytetään samaa perustelua, mutta yhteiskunnan kehitys on tuonut siihen pari mutkaa lisää. Emme enää anna työmme tuloksia suoraan tarvitseville, vaan ne menevät ensin kapitalistille. Tämä voi olla iso porho tai pieni osakesäästäjä, ihan sama. Meitä vaaditaan antamaan työlle yhä enemmän. Perusteluna kuulemme, että vain siten isot ja pienet omistajat voivat maksamillaan veroilla ylläpitää hyvinvointivaltiota.

Samaan hengenvetoon tai vähän häveliäämmin eri yhteydessä sama omistava luokka huutaa kovaan ääneen, että heitä verotetaan liikaa. Jos on pakko verottaa, otettakoon rahat kaikilta, jotka syövät, juovat ja tupakoivat. Eli maksakoot hyvinvoinnista kaikki muutkin, ainakin ne, jotka tekevät työtä tai saavat entisen työnsä perusteella eläkettä.

Tätäkö tarkoititte, tohtori Luther? Jotenkin uumoilen, että ette halunnut ihmisten tekevän yhä ahkerammin työtä, jotta yhä vauraampi omistava luokka pääsisi helpommalla harjoittaessaan valtion heiltä vaatimaa lähimmäisrakkautta.

Olemmeko unohtaneet luterilaisen ahkeruussäännön toisen puolen? Eihän työn tarkoitus ole ollenkaan koota hyvää itselle, saati voittaa tässä rohmuamiskilpailussa muut. Nykyisen laajentuneen maailmankuvan aikana yhteisen työn päämääränä on luoda maailmaan sellaiset olot, joissa kaukaisetkin lähimmäiset voivat elää yhtä hyvää elämää kuin mekin.

Luulenpa, että Luther olisi jo ajat sitten, maailman menoa tarkkaillessaan, sanonut ”kiitos riittää”! Riittää meille hyvinvoiville länsimaalaisille, joihin kunnioitettu tohtorimmekin epäilemättä luterilaisena kirkonmiehenä kuuluisi. Vähemmälläkin todella tulee toimeen. Mutta vielä vakavammin häntä tympisi se epävanhurskaus, joka jatkuu niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa, että toimeentulon rajoilla ja sen allakin sinnittelee niin suuri määrä sisariamme ja veljiämme.

Samanlainen luova henki ja uskonnollinen nero kuin Luther voisi kirkon johtajana todella heittää sikseen joutavat kinastelut siitä saako pappisnaisia vihkiä tai homopareja siunata ja keskittyä irrottamaan yhteiskuntaa kapitalismin orjuudesta kohti todellista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Sellaista uskonpuhdistajaa me tarvitsisimme. Hän julistaisi, että se talouden ja sotilaallisen logiikan laki, joka ei anna ihmisarvoa köyhille, on peräisin Mammonalta ja Saatanalta.

Luther ei antanut lupaa loputtomaan rohmuamiseen. Hän ei ollenkaan antanut lupaa oman edun tavoitteluun. Kuka sen luvan sitten on antanut? Profeettana mainitaan usein Adam Smith, 1700-luvun moraalifilosofi. Hänen nimiinsä on pantu ajatus, että ihmisten pitää ahkerasti tavoitella vaurautta, jotta siitä sitten riittäisi jaettavaa köyhimmillekin. Kuulostaako tutulta? Asiantuntijat väittävät, ettei Smith niin sanonut, ihan niin kuin minäkin tässä yritän todistella, ettei Lutherin teologia tue tuollaista jumalattomuutta. Mahdammeko enää väärintulkinnoille mitään, kun vallitseva moraali tekee ahneudesta suorastaan hyveen?

Kaikki, jotka sitoutuvat jatkuvaan talouskasvuun, niin kuin maailman rikkaitten maitten kokous G 20 viimeksi kesäkuussa tänä vuonna teki, ovat ahneen antikristillisen hengen asialla. Talouden kasvu yli luonnon ja ihmiskunnan sietokyvyn on ahneutta, jota Luther vastusti enemmän kuin epäuskoa. Uskon varsinainen vastakohta hänen mielestään on ihmisten katala ja loppumaton ahneus. Tälle tielle ovat eksyneet niin Suomi kuin muutkin maailman vauraat maat. Pieni on se vastaan pyristelevien joukko, ja köyhä, joka omastaan tinkien haluaa pysäyttää Mammonan etenemisen.

Voiko Mammonan pysäyttäminen ylipäätään onnistua? Ei varmaankaan. Emmekö me ja meitäkin idealistisemmat ihmiset ole lopultakin kiinni itsekkyydessä? Oman mukavuuden ja viimeistään leveän leivän varmistaminen tulee tiukan paikan tullen sittenkin tärkeimmäksi moraaliohjeeksi. Onko ajan eetos ikuisesti se, että itsekkyys pitää pyörät pyörimässä, epäitsekkyys johtaa vain laiskuuteen ja vaatimaan yhteiskunnalta elatusapua?

Armoa! Armoa Luther tarjoaakin. Armoa tarjoaa kristinusko jokaiselle, joka tuskailee epäuskon eli ahneuden umpikujassa. Ei armoa tarjota siksi, että vääryys saisi jatkua, vaan siksi, että me armahdettuina synnin tekijöinä jaksaisimme tehdä uskomme mukaista vaikkakin toivottomalta vaikuttavaa työtä maailman oikeudenmukaisuuden puolesta. Raamatun sanoma meidän ajallemme on, että armo on katoamaton luonnonvara, että se on suorastaan jokamiehen oikeus. Siinä on maailman toivo.

Uusi markkina-ihminen

Kommunismin uskottiin luovan uuden ihmislajin, kommunistisen ihmisen, joka oma-aloitteisesti elää kommunismin ihanteitten mukaan ja toteuttaa ihmiskunnan unelmat kaiken ratkaisevasta hyvästä tahdosta. Siitä ei ehtinyt tulla mitään ennen kuin maailman suurimmat ihmisyyslaboratoriot romahtivat. Nyt kehittymässä on aivan vastakkainen ihmislaji, homo economicus, markkinaihminen, talouskeskeinen ihminen. Hän on oppinut sopeutumaan kapitalistiseen globaalitalouteen, missä kaikesta on tullut väline rahan kokoamiseksi. Erityisesti tämä koskee rahaa itseään. Rahalla tehdään rahaa. Taloudellinen ihmislaji elää tästä. Ne, jotka eivät vielä ole oppineet kuinka se tehdään, kokeilevat onneaan vedonlyönneissä ja lotoissa, missä kuitenkin toiset tekevät heidän rahoillaan rahaa.

Ei ole tarkoituskaan, toisin kuin kommunismissa, että kaikista ihmisistä tulisi ihanteen mukaisia hyviä ihmisiä. Rahan tekeminen edellyttää laumoittain yksinkertaisia hölmöjä, joilta voidaan huijata heidän pienet rahansa tarjoamalla ’leipää ja sirkushuveja’. Leipää ei voi edes rajusti ylipainoinen syödä määräänsä enempää. Mutta sirkushuvit menevät hyvin kaupaksi ja niitä kehitetään voimakkaasti varsinkin viihde-elektroniikan puolella.

John Locke, jonka liberaalit ideat ovat vaikuttaneet länsimaissa 1600-luvun lopulta sati, kertoi käsityksensä tuosta viihteen kuluttajaksi tuomitusta massasta paljon suoremmin kuin nykyisin kehdataan: ”Orjat, jotka ovat oikeutetussa sodassa otettuja vankeja, ovat luonnonoikeuden voimasta herrojensa ehdottoman ja mielivaltaisen käskyvallan alaisia. Nämä ihmiset ovat jo menettäneet elämänsä, vapautensa ja omaisuutensa. Orjina heillä ei ole kykyä omistaa, eikä heitä voi pitää sellaisen yhteiskunnan jäseninä, jonka päämäärä on omaisuuden säilyttäminen.”

Maailman markkinatalouden eliitin ideologia – sillä ideologia se on vastaväitteistä huolimatta – on yksinkertainen ja karu. Se on niiden ideologiaa, joilla on hallussaan ihmisten elämä, työvoima, raha ja vapaudet. Locken mielestä orjuus on vain johdonmukainen seuraus Raamatun käskystä tehdä maa alamaiseksi. Nykyinen ideologia ei nojaa Raamattuun, mutta pitää samalla tavalla alistamista luonnonlakina.

Markkina-ihmisen keskeinen tavoite on olla rahaa kokoava yksilö. Rahaa ei tarvita ensisijaisesti elämiseen vaan ennen kaikkea yksilölliseen rikastumiseen. Siksi tähän ideologiaan, toisin kuin Aristoteleen tai Raamatun opetuksiin, ei kuulu yhteisestä hyvästä huolehtiminen. Kiinnostus demokraattisten oikeuksien käyttämiseen näyttääkin vähenevän kaikkialla. Mihin sitä tarvitsee ihminen, joka kokee olevansa oman elämänsä herra? Mihin sitä käyttää ihminen, joka tajuaa olevansa markkinatalouden orja?

Rahan ideologiaa käyttelevät ne, joilla on valta, todelliset markkinaihmiset. Suositut eurooppalaiset ajattelijat ovat lahjoittaneet iskusanoja markkina-ihmisen käyttöön. Machiavellin mielestä politiikka on vain vallan käyttöä. Häntä säesti Hobbes sanoessaan, että ihminen on luonnostaan mekaaninen systeemi, joka tavoittelee valtaa. Bacon analysoi ihmissuvun valtaa luontoa vastaan. ’Tieto on valtaa’ on sekin Baconin lause, jolla perusteltiin ’primitiivisten’ ihmisten ja ’noitien’ kiduttamista ja hävittämistä. Descartes ylisti ihmistä luomakunnan herrana.
Markkinoilla menestyminen antaa valtaa. Tämän totesi jo Adam Smith, joka piti itseään taloustieteen Newtonina. Hänen mukaansa valtiota ei tarvita taloutta sääntelemään, koska markkinat säätelevät itse itsensä. Tähän pohjautuu ajatus talouden omalakisuudesta.

Kaikki nämä historialliset ajattelijat ovat vuosisatojen mittaan kypsentäneet länsimaisen ajattelun pitämään omaan piiriinsä kuuluvia menestyviä ihmisiä ylivertaisina verrattuna kaikkiin muihin maailman ihmisiin ja omaa kulttuuriaan itseoikeutetusti koko maailman kulttuurina.

Markkinahenkinen länsimaalainen ihminen ei tee työtä elääkseen saati hyödyttääkseen muita, vaan täyttääkseen keinotekoiset, mainonnan ja elämäntavan syöttämät toiveensa rajattoman kulutuksen keinoilla. Hän ymmärtää vallan tarpeellisuuden ja haluaa saavuttaa sitä myös muiden kustannuksella. Moraaliset epäilykset vaiennetaan smithiläisellä vakuuttelulla, että kaikki koituu lopulta kokonaisuuden ja kaikkien sen osien parhaaksi. Markkinaihminen myy työnsä mahdollisimman kalliilla ja arvioi aina toiminnastaan saamansa hyödyn rahassa.

Menestys luo köyhyyttä

Enpä tiennyt, että...
Jännittäviä erämaa- ja luontokirjoja kirjoittanut Jack London julkaisi jo 1908 kirjan The Iron Heel, suomennettu nimellä Rautakorko jo 1910. Se on merkillinen profetia, joka ulottuu satoja vuosia eteenpäin, varsin paljon pessimistisempänä kuin tämä blogini. Mutta ei voi kuin suu auki ihmetellä 1916 kuolleen kirjailijan realistista kuvausta kapitalismista, eli ’rautakorosta’, joka teki vapauden Yhdysvalloista teollisuusorjien maan. Uudet maahanmuuttajat elivät kurjuudessa, näkivät nälkää, saivat nälkäpalkkaa ja joutuivat aseistettujen lakonmurtajien uhreiksi. Kehitys yhteiskunnan huipulla oli sekin moraalitonta. Opettajia, lehdistön edustajia ja tiedemiehiä lahjottiin, suurpääoman säätiöt ohjasivat yhteiskunnan kehitystä ja kirkotkin olivat pääoman talutusnuorassa. Työväenliike kohtasi laitonta väkivaltaa, lynkkauksia ja oikeusmurhia, mutta se eli olosuhteiden esiin pakottaman suosionsa huippukautta. Kirja on realismissaan kammottava, eikä se lupaa parempaa tulevaisuutta kolmeen sataan vuoteen.

Ehkä kehitys on kuitenkin kulkenut hieman toisin, vaikka kapitalismi onkin jatkanut maailmanvalloitustaan. Se on kuitenkin kohdannut sekä alistettujen että omantunnonherkkien parempiosaisten kritiikkiä. Kapitalismin on täytynyt tietenkin myöntää, että lypsävää lehmää ei kannata teurastaa, eikä tuotannon pienintä ratasta, ihmistä, kannata näännyttää kuoliaaksi.

Joka tapauksessa rikkaiden rikastuminen edellyttää köyhien köyhtymistä. Jotta tämä yhtälö ei johtaisi aivan mahdottomuuksiin, on keskiluokan rikastuttava niin paljon, että heitä verottamalla voidaan suoda köyhille jonkinlainen sosiaaliturva, tai edes, kulttuurista riippuen, satunnaisia almuja. Eräs keino koota lisää veroja, on saada työssä olevat tekemään entistä enemmän ja tämän ohessa kuluttamaan entistä enemmän. Tämä strategia viettää juuri nyt loistokauttaan.

Edellä sanottu on kuitenkin huipentumassa pohjoisissa yhteiskunnissamme katastrofaalisella tavalla. Pääoman katkeamaton kokoaminen edellyttää tuotannon siirtämistä köyhiin maihin, joissa ihmisoikeudet ja työolot ovat alkeellisella tasolla. Samalla syntyy täällä meillä lisää tarvetta keinotekoisesti ylläpitää työstä syrjäytettyjä ja meillekin syntyneissä alipalkatuissa töissä kituvia ihmisiä.

Köyhyys ei ole ainoastaan tulojen vähyyttä. Se ilmenee myös sananvallan puutteena, koulutuksen vähyytenä ja hyödyttömyytenä kun se ei takaa työn saantia ja poliittisen osallistumisen turhauttavuutena. Elämän ankeus, yksinäisyys, masennus ja pelot ovat osa köyhyyttä. Nämä koskevat perustarpeita, joita vain osa ihmisistä missään päin maailmaa voi pitää itsestään selvänä. Ulrich Duchrowin mielestä maailmassa vallitsee globaali apartheid suhteessa 1:4, yhtä rikasta kohti on neljä köyhää.

Joka tahtoo tehdä työtä yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaihtoehtojen kehittämiseksi, sen on ymmärrettävä vallitsevan talousjärjestelmän strategioita ja mekanismeja. Asiat ovat useinkin tuttuja paikallistasolla, mutta se ei riitä. On nähtävä paikallisten epäkohtien riippuvuus maailmanlaajoista ratkaisuista. Aristoteleen mielestä sellainen taloudellinen vaikutin (esim. ahneus), joka ei pohjaudu sosiaalisiin suhteisiin, ei ole luonnollinen, eikä hyvä. Toisistaan huolehtiminen on aito työn vaikutin. Mutta nyt se ei riitä ainoastaan kylän tai heimon alueella, vaan sen pitäisi toteutua maailmanlaajasti. Huolenpito on kuitenkin jäänyt junasta siinä mielessä, että yhteiset poliittiset elimet, jotka maailmantaloutta voisivat säädellä, puuttuvat lähes täysin. Nekin, jotka ovat, lähinnä ns. Bretton Woods –järjestöt, ovat tiiviisti rikkaitten maitten hallinnassa. Rahan ja vallan liitto on tehnyt tyhjäksi köyhien maitten unelmat saada oikeutta tätä tietä. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen: edes maailman suurvallat eivät pysty valvomaan pääomia, vaan pääomat ohjaavat maailman valtioita ja niiden järjestöjä.

Liberalismin ajatus oli, että rikkaitten rikastuminen, eli menestyvä yrittäjyys, nostaa vähitellen, kuin näkymättömän käden jakamana rahana, myös kurjistuneet kansanosat keskiluokkaiseen hyvinvointiin. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan ero ääripäitten välillä vain kasvaa.

Näkymätön käsi onkin vaihtunut tietoisesti jakamista hillitsevään poliittiseen käteen. Lahjonta ja muu korruptio on yleistynyt. Poliitikon työ on vaihtunut puhdasotsaisesta yhteiskuntamoraalin vartijasta menestyjän rooliin. Pahimmillaan tätä ohjaa julkisuuden tarve, samantekevää kertovatko mediat hyvää vai pahaa.

Duchrow kyselee, miten taloudesta, joka aluksi oli yhteiskunnan liitännäinen, tulikin hallitseva tekijä? Milloin yhteiskunnasta tuli markkinoitten liite? Vähittäisen muutoksen myötä koko yhteiskunnasta on tullut toisiinsa kytkeytyneiden markkinoiden järjestelmä, markkinayhteiskunta. Kyse ei ole ainoastaan tuotannosta. Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös tuloihin ja niiden kautta kulutukseen. Samoista markkinoiden laeista riippuvat myös talouden toimijoiden maksamat korot ja keräämät voitot. Kun näitä markkinoiden lainalaisuuksia pidetään kumoamattomina, ne todellisuudessa alkavat ohjata ja pakottaa yhteiskuntia sekä vapauttamaan markkinat että itsekin alistumaan niihin alkamalla toimia omassakin keskuudessaan niiden mukaisesti. Suomalaisen kuntatalouden kehitys on tästä varoittava esimerkki. Palvelut on kilpailutettu epäluotettaviksi. Kuntalaisista on tehty asiakkaita ilman aitoa valinnan mahdollisuutta.

Miten tämä on ollut mahdollista? Tyhmiäkö me olemme? Annamme vaivalla hankitun paikallisen ja kansallisen demokratiamme kivikovan kapitalismin hallintaan. Vieläpä uskomme poliitikkojen vakuutteluun, että se on ainoa mahdollisuutemme.

Uskommeko siis, että järki vaatii pyrkimään maksimaalisiin voittoihin? Uskommeko, että ihmisten ainoa arvokas ominaisuus on heidän työkykynsä, eli kykynsä hyödyttää voittoa tavoittelevaa pääomaa? Näiden avullako suurin mahdollinen hyvinvointi saavutetaan? Tämän uskomuksen mukaan valtiolla, kunnilla ja muilla ihmisten yhteiskunnallisilla organisaatioilla on ainoastaan pyhä tehtävä varmistaa markkinoiden omalakisuutta.

Jossakin historian vaiheessa pyrkimys yleiseen toimeentuloon ja henkiseen hyvinvointiin onkin vaihtunut pyrkimykseen kerätä voittoja. Ja niitähän voi vain kerätä toisilta, jotka siis häviävät tässä kaupassa. Mitä isommat voitot, sitä harvemmassa on voittajia – ja sitä yleisempää on häviäjien köyhtyminen. Inhimillisyys ja lajin säilyttäminen ovat tuottaneet erilaisia suojaverkkoja tämän uhkarohkean kilpailun häviäjien turvaksi. Mutta yhä tavallisempaa on ajatus, että siitä ei pidä verottaa voittajia, vaan niitä, joita suojellaan. Tässä on jotakin tuttua. Hölmölässä käytettiin tunnetusti tällaista logiikkaa. Nostakoot itse itsensä suosta.

Kapitalismi uskontona

Ihmiset elävät tyytyväisinä tai tyytymättöminä nykyisenlaista elämäänsä varmoina siitä, että taloudella on omat lakinsa, joiden ymmärtämiseen tarvitaan talouden asiantuntijoita. Kunnioitus tätä omalakisuutta kohtaan lähentelee uskonnollisuutta. Muun muassa tiedotusvälineet ovat alkaneet panna yhä enemmän painoa markkinatalouden tilaa, muutoksia, luotettavuutta ja ’tahtoa’ koskeville arvioille. Erilaisia henkilöimisen muotoja näkee ja kuulee joka puolella. ”Dollari on kroonisesti sairas.” ”Mitä markkinat tahtovat?” ”Markkinavoimat ovat nyt tyytyväisiä.”
Uskonnolliseen suhtautumiseen sopii huonosti aktiivinen pyrkimys muutokseen. Yrityksiä on ollut monia, sekä filosofisia ja uskonnollisia että käytännöllisiä. Onkohan mikään muu muuttunut, vain kapitalismikriittisyyden historia on saanut uusia lukuja.

Kapitalistinen elämänmuoto on samanaikaisesti levinnyt maailmanuskonnon tavoin kaikkiin uusiin ja vanhoihin kulttuureihin.
Jo Aristoteles opetti, että omaisuutta kartuttava individualismi on kahdella tavalla epäeettistä. Ei ole hyväksyttävää, että kukaan rohmuaa enemmän kuin kohtuuden mukaan tarvitsee, eikä myöskään voida hyväksyä yksilöiden irrottautumista yhteisestä taloudellisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta vastuullisuudesta. Jeesus, muutama vuosisata myöhemmin, totesi: "Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” Evankeliumin kertoja jatkaa: ”Fariseukset kuulivat kaiken tämän. He olivat rahanahneita, ja niinpä he ivailivat Jeesusta.”

Nyt mammona-aate jo omaksutaan pelastussanomana. ’Asiantuntijoiden’ mukaan taloudellisen toiminnan tärkein, jopa ainoa, tavoite on tuottaa voittoa. Parhaiten tämä onnistuu siirtämällä talousyksiköt maihin, joissa tuotantotekijät ovat halpoja, tai sitten suorastaan virtuaaliseen muotoon suoraan verkkoon. Mammonan palvonnan uusin nimi on globalisaatio.

Uskonto saatetaan määritellä ns. perimmäisen huolenaiheen kautta, järjestelmänä joka vastaa ihmisen elämää koskeviin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Tässä määritelmässä on ongelmana, että tällöin uskontoa on mahdoton erottaa muista maailmankatsomuksellisista järjestelmistä kuten poliittisista ideologioista. Näin käy väitteelle, että kapitalismi on maailmanuskonto.

Sekä kapitalismin että uskonnon olemus on ideologinen, ne ovat ajatusten ja uskomusten järjestelmiä ja intuitiivisia näkemyksiä maailmasta, vaikka kuvaukset niistä esitetään ikään kuin tieteellisinä faktoina. Molemmat vaativat arvostusta totuutena ja maailmaa yhdistävänä elämäntapana. Kapitalistisessa maailmassa uskonto, ainakin kristinusko, on voimakkaasti taipunut hyväksymään kilpailevan ideologian, mammonan eli kapitalismin perusehdot.
Valtiokirkkojen hiljaisella hyväksynnällä valtauskontomme, globaalin kapitalismin, keskeiset arvot ovat muodostuneet yleiseksi moraalikoodiksi: Minä ensin. Itsekkyys on hyvä yrittäjyyden moottori. Kulutus on hyve (ei siis köyhyys, ei siveys, kuten munkeilla). Kuuliaisuus talouden ehdoille on hyve (siis ei Jumalalle, kuten munkeilla). Taloudelliset arvot ovat tosia, pyhiä ja yleismaailmallisia. Kansainvälinen kilpailukyky on pyhä. Yritykset ovat vain voiton tuottamista varten, eivät esimerkiksi tarpeellisten hyödykkeitten valmistamisen. Palkkatyössä itsensä uhraaminen on jokaisen kutsumus, ei suinkaan lähimmäisen palveleminen, kuten vielä Luther yritti opettaa. Laillinen, vallitseva yhteiskuntajärjestys ensin, sitähän kirkkokin on ’aina’ tukenut.

Tältä pohjalta on noussut ilmiöitä, jotka saattaisivat hämmentää eräitä aikansa uskonpuhdistajia, kuten Jeesusta ja Lutheria. Näinkö vähän puhdas usko on maailmaa muuttanut? Jumalana on ’markkina’, jonka tahtoa koetetaan arvailla. Papistona toimivat talousoppineet. Laki ja evankeliumi kuullaan talousuutisissa. Pelastussanoma kertoo, että rahalla saa kaikkea. Perkeleen nimi on kommunismi, fasismi, islam ja terrorismi, vuoron perään, aikakaudesta riippuen. Iltahartauksia ovat mm lottoarvonnat. Pyhiä rakennuksia ovat pankit ja kirkon näköiset hypermarketit. Lepopäivän pyhittäminen kauppojen aukiololla on jo pitkällä. Tabuksi on tullut: Älä turhaan lausu rahan nimeä; varsinkaan isosta rahasta ei sovi ääneen lausua kaikkia nollia. Raha on fetissi, taikavoimainen eloton esine. Uusia pyhimyksiä ovat esim. Bill Gates, George Soros. Kirkolliskokouksena toimii G20. Herätyskokouksia ovat esim. megatähtien show´t, Formula 1. Finanssikapitalismi eli pörssipeli muuttaa aineettomat bitit kullaksi – alkemia on vihdoin onnistunut tavoitteessaan!

Globalisaatio, talouden, kulttuurin (myös uskontojen), politiikan ym. leviäminen ympäri maailman ja niiden samankaltaistuminen tähän asti eristäytyneissä ja eristetyissä maissa voisi olla tasa-arvoistava tekijä, jos leviämässä olisivat lähinnä myönteiset piirteet. Kapitalistinen globalisaatio tapahtuu kuitenkin nyt kuten ennenkin suurten valtioiden ja talousblokkien johdolla ja yhä enemmän riippumattomana kaikista valtioiden keskinäisistä sopimuksista. Käytännössä keskittynyt raha sanelee koko ’sivistyneen maailman’ elinehdot. Pääoma hakeutuu halvimpiin eli köyhimpiin maihin eikä ole kiinnostunut niiden omasta kulttuurista, uskonnosta tai poliittisesta järjestelmästä, kunhan ne tukevat pääomien tuottavuutta. Kansainväliset yrityksen valtaavat myös köyhien maiden markkinat ja kykenevät kilpailemaan markkinoilta pois alkuperäiskulttuurin elinkeinot. Tätähän se sivistys käytännössä on ollut.

Globalisaation jumala on yksi, kaikkivaltias mammona! Pelastavaa rahaa on jaossa pieniä lusikallisia köyhille ja suurina palkkioina niille, joilla on paljon ennestään. Mukaan pääsee joitakin uusia onnistujia ja lottovoittajia, jotta kaikilla säilyy usko siihen, että suuri onni voi kohdata ketä vain – vaikka massaihmisiä tarvitaan ainoastaan rahoittajiksi.

Mammonauskonto on julma, jopa verinen. Sodat ovat tärkein maailman vallan uudelleenjärjestämisen ja ylläpitämisen väline. Niihin tarvitaan valtavasti rahaa, mutta toisaalta niiden tuottavuus (voittajalle) on huippuluokkaa. Siksi kaikkinaiset rauha-alkuiset liikkeet ja yhdistykset ovat kunnon kansalaisten näkökulmasta epäilyttäviä.

Tämän uskonnon uhreja ovat myös miljoonat kaupoissa häviävät osapuolet, konkurssin kokeneet ja yhteiskunnan yhä vähenevän toimeentulotuen varaan joutuneet. Pelkoa ja syyllisyyttä lietsotaan tahallisesti, jotta kuuliaisuus säilyisi.

Talouspapisto lohduttaa ja kehottaa toivomaan ja ahkeroimaan. Tunteita ja mielikuvia virittelemällä pyritään elvyttämään kulutusta, jotta pääoman tuotto ei vain laskisi. On tärkeätä, että usko säilyy epävarmoinakin aikoina, muuten voidaan joutua puuttumaan kenties perustaviinkin seikkoihin. Ihmiset saattaisivat joutua itse käyttämään valtaa omassa elämässään, mikä epäilemättä olisi vallankumouksellista.

Aktiivinen muutostyö

Muutos on tarpeen. Muutoksen onnistumiselle on toivoa. Mieluummin ohjattu muutos kuin katastrofin pakottama. Jos Jumalaan uskoville Raamatussa julistetaankin toivoa, se ei merkitse kehotusta odotella passiivisena. Päin vastoin, Raamattu patistaa usein jyrkin sanoin vallan käyttäjiä ja eettisesti laiskoja alamaisia täyskäännökseen. Muutos on meidän käsissämme.

Saksalainen professori Ulrich Duchrow, teologian ja kansantalouden asiantuntija, ekumeenisen liberalismikriittisen Kairos Europa-liikkeen kantava hahmo, on kirjoittanut tästä aiheesta kirjan Alternatives to Global Capitalism. Siinä hän kuvaa markkinatalouden levittäytymistä maailmanlaajaksi omalakiseksi valtapiiriksi ja rinnastaa sen Vanhassa testamentissa keskeisenä esiintyvään totalitarismiin, jonka loivat oman maan ja vieraitten maitten talousmahdit. Kirjassaan Duchrow päätyy rakentavaan muutosohjelmaan, joka perustuu pienimuotoisten vaihtoehtotalouksien verkostoitumiseen. Hän uskoo, että ilman väkivaltaa, alhaalta käsin, myös laajat taloudelliset rakenteet voidaan saada demokraattiseen valvontaan ja niiden suunta voidaan kääntää ihmisten ja luomakunnan täyttä elämää puolustaviksi.

Muutos ei ole vain mahdollinen, vaan myös velvollisuus, ainakin niille, jotka pyrkivät elämään kristillisesti. Voin yhtyä Duchrowin päämäärään, muutos on saatava globaalin kapitalismin yksinvaltaan. Mutta millainen muutos? Muutos mitä kohti? Siitä hänen kirjassaan on kysymys. Hän osoittaa, että ongelma ja muutoksen tarve eivät ole vain nykyaikaa, vaikka mittasuhteet toki ovat ennen näkemättömät. Jo noin 500-800 vuotta ennen ajanlaskumme alkua useat Raamatun profeetat kiinnittivät kansan huomion samoihin asioihin.

Kristittyjenkin piiristä nouse monia kriittisiä ääniä raamatullista kapitalismin arvostelua kohtaan ja etenkin sen soveltamiseen nykymaailmaan. Suomalainen yrittäjä saattaa sanoa, että on helppoa kertoa, miten rahaa kristillisesti tulisi jakaa. Mutta miten sitä tehdään, niin että on mistä jakaa? Jos halutaan astua sivuun kapitalistisesta talouden oravanpyörästä, tämä kysymys tulee väistämättä vastaan. Vaikka sanotaankin, ettei ole pakko jatkuvasti kasvattaa taloutta, vaan kulutus ja tuotanto saakin kohtuullistua, jäljelle jää silti ydinkysymys: kuinka talous tehdään sekä kannattavaksi että oikeudenmukaiseksi?

Ihmisten itsensä, ’tavallisten ihmisten’, aloittama ja ylläpitämä muutos kohti kohtuullista ja elämää kunnioittavaa kulutusta, vaatii erittäin voimakasta päämäärätietoisuutta. Kuluttajia ohjataan, manipuloidaankin, aivan päinvastaiseen toimintaan. Suurena löytönä Suomen hallitus markkinoi talouslaman uhatessa, että kaikkien olisi kulutettava enemmän, erityisesti kotimaisia tuotteita ja palveluja, että työllisyys turvattaisiin. Jonkin ajan kuluttua julkisuudessa ilmoitettiinkin, että kotimaisen kulutus on laskenut pelättyä vähemmän. Tämän vaikutusta työllisyyteen ei sen sijaan voitu osoittaa.

Vähenemisessäkin on muutosvoimaa. Raamatulle on tyypillistä, että voimakkaat, toivorikkaat kehotukset liittyvät kaikkein epätoivoisimpiin tilanteisiin, esimerkiksi juutalaisten pakkosiirtolaisuuteen tai Jeesuksen viimeisiin päiviin. Taloudellisen kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden edellyttämä kulutuksen väheneminen on kuitenkin pysyvä asia. Toivo on vähenemisessä itsessään, ei siinä, että saavutettaisiin taas entinen ja kasvava elintaso. Juuri vähentyneiden resurssien aikana luovuus usein vahvistuu. Suomalaisten sota-ajan kokemukset kertovat tästä, vaikka tietenkään sodan muita puolia ei kukaan kaipaakaan.

Teoreettisessa keskustelussa on haettu käsitteitä, joilla korvattaisiin bruttokansantuotteen usein harhaanjohtavat mittaukset. Kasvu ei korreloi tyytyväisyyden kanssa, mikä näkyy siinäkin, että ihmiset käyttävät säästönsä kasvun kasvattamiseen. Käsite ’degrowth’ on muodostunut vähentämisen symboliksi uudessa ’tyytymisen taloustieteessä’, jossa haetaan vaurautta ilman kasvua. Tällainen vauraus perustuu totutuista poikkeaviin arvoihin, kuten kukoistuksen ja inhimillisyyden vaikeasti mitattaviin suureisiin. Vastaväite, että yhteiskuntaa, jossa ei ole talouskasvua, ei voida hallita, on paljastava. Motivaatio näin väittävällä ei olekaan ihmisten ja luonnon hyvinvointi, vaan niiden valta, joilla on halu hallita kokonaisuutta. Toisaalta, niin kaunan kuin muuta vaihtoehtoa ei ole konkreettisesti olemassa, miljoonat työttömät haluavat luottaa tulevaisuuteen – siis talouskasvun armoon heitäkin kohtaan.

Aktiivisesti ei kannata hakea kriisejä, vaikka niillä on myönteinenkin vaikutuksensa ihmisten omatoimisuuteen ja luovuuteen. Aktiivisesti tavoitellut muutokset pyrkivät sen sijaan estämään kriisien syntyä jo ennalta. Ongelmana vain on, että me nykyisen elämäntavan sokaisemana ihmiset tavoittelemme lyhytjänteistä mielihyvää itsellemme, ajattelematta tuhlailevan elämäntavan vaikutuksia osattomien, ihmisten tai luonnon eliöiden, tulevaisuuteen.

Saatamme pelätä, että mikäli päästämme otteemme irtoamaan taloudellisesta kilpailusta, joudummekin itse riistettyjen joukkoon. Niin ei tarvitse tapahtua, jos pysymme luovina ja aktiivisina – ja pysymme yhdessä samaan pyrkivien kanssa. Kristityn kannattaa varoa myös alistuvan nöyryyden hyväksikäyttäjiä. Heitä on kirkoissa ja seurakunnissa, kenties enemmän kuin muissa yhteisöissä. Aktiivinen muutos on voimannäyte, vaikkakaan ei väkivaltaisuuden, ei alistumista toisten lakeijaksi. Me emme ole yksin. Me elämme monella tavoin suhteessa toisiin, niin ihmisiin kuin luontoonkin. Näiden suhteiden ohjailu on kuitenkin omissa käsissämme.

Mitä olisi vapautuksen teologia nyt, meille, minulle? Talouslama tarjoaa tilaisuuden hallittuun alasajoon, vapautusta kulutuksen ja turhan työn, sirkushuvien orjuudesta. Se tarjoaa vapautta keskittää voimavarat hyvinvoinnin oikeudenmukaiseen jakamiseen sekä paikallisesti että kansainvälisesti. Samalla aikaansaadaan pientä lievitystä luomakunnan orjuuteen. Erkki Niinivaara kysyi jo 1970-luvulla: ”Miten ihminen voisi olla vapaa sekä näkemään, mitä kussakin tilanteessa on tehtävä että myös vapaa toimimaan?” Hänen toivonsa perustuu seuraavaan paavalilaiseen uskon tunnustamiseen: ”Olevaisuudessa on sydän, rakkauden kaikkivalta, jonka esiin murtautumisen odotuksessa koko luomakunta parhaillaan huokaa, synnytystuskissa.”

Pientä toivoa näkyvissä

Raamatussa, Heprealaiskirjeessä (11:1) usko määritellään näin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Kristinusko on toivon uskonto. Ihmiskunnan tulevaisuus ei sen mukaan riipu omista ponnisteluista, ei ainakaan yksinomaan, eikä ensisijaisesti. Kristinuskon toivon yhdistäminen maailman tulevaisuuden näkymiin merkitsee kaiketi lähinnä sitä, että kristitty ei anna periksi murskaavillekaan tosiasioille. Kristittynä uskon, että se mitä toivon globaalin kapitalismin tilalle, voi muuttua todellisuudeksi, ja että sen puolesta kannattaa tehdä työtä.

Euroopan kirkkojen yhteiskuntatyön piirissä kehitettiin Hyvä työ –ohjelma, joka on saanut kannatusta myös ammattijärjestöissä. Työn muutos edellyttäisi ohjelman mukaan edellä kuvatun kaltaisia perustavia yhteiskunnallisia muutoksia.

Tähänastinen kehitys hyvinvointivaltioissa ei ole toteuttanut läheskään kaikkia Hyvän työn kriteerejä. Olemme kaukana sellaisesta tilanteesta, jossa
- työ tuottaa vain sellaista, millä on todellista arvoa
- jokaisen ihmisen arvoa kunnioitetaan
- kaikille tarjotaan kunnollinen toimeentulo ja kunnolliset työskentelyolosuhteet
- työn tekijällä on mahdollisuus vaikuttaa työn toteutukseen ja rytmiin
- työn tekijällä on mahdollisuus riittävään lepoon ja rentoutukseen
- työn ja perheen yhteensovittaminen tulee mahdolliseksi

Olennainen syy siihen, että työn toteuttaja on vieläkin hyvinkin alistetussa asemassa, on se, että työtä ei kapitalismissa käsitetä työn tekijän omaisuudeksi, vaan se on työn teettäjän määräysvallassa. Entistä laajemmassa mitassa pääoma, jota työ suoraan tai välillisesti palvelee, pyrkii irtautumaan kaikkien hallitusten ohjauksesta tekemään voittoa mahdollisimman riippumattomasti.

Miksi uskon, että jotakin pientä toivoa kuitenkin on näkyvissä? Koska näen muun muassa seuraavia pieniä hyviä enteitä, jotka kertovat, että Hyvän työn ohjelma ainakin jossain määrin on toteutumassa:

Palvelusektori on kasvanut. Julkinen palvelusektori, erityisesti vanhustenhoito, saa puheissa ja käytännössä arvostusta. Paperimiehiä koulutetaan lähihoitajiksi ja talonmiehiksi. Ne ovat tosin suhdanneherkkiä aloja, onnistuminen riippuu verovaroista. Palvelut ovat valitettavasti joutuneet vaihtoarvon muutosten uhriksi ja käyttöarvo, eli rahallisesta arvosta riippumaton tosiasiallinen arvo, on tärkeä enää vain vapaaehtoissektorilla.

Luonnon kuormitusta on hillitty säännöillä. Ympäristön tilaa valvotaan hyvin. Ekotuotteet käyvät kaupaksi. Luonnon moninaisuuden itseisarvo aletaan hyväksyä. Samalla kuitenkin valtion johto tahtoo kulloisenkin taloustaantuman korjaamiseksi, että kansa kasvattaisi nopeasti kulutusta. Ympäristön säästötoimia luvataan, mutta vasta laman jälkeen ja silloinkin hitaasti. Hallitus siis lupaa jokaiselle jotakin eli on ympäristöpolitiikassaan linjaton.

Työntekijäpuoli on alkanut vaatia luottamusta. Kun hallitus omavaltaisesti päätti nostaa eläkeikää nousi protestiaalto. Lauri Ihalainen, Risto Pelkonen ym. osoittivat matalan eläköitymisiän syyksi työolot, ihmisten huonon kohtelun työpaikoilla, joka nyt estää viihtymästä kauan työssä. Luottamuspääomaa olisi nyt varjeltava talouskriisin hoitamiseksi, muta esim. Lex Nokia on koettu työntekijöihin kohdistuvaksi epäluottamukseksi.

Kirkon rooli toivon herättäjänä on vahvistunut. Kirkon ja seurakuntien ympäristötyö, sisäinen ja ulospäin suuntautuva, ovat tulleet tunnetuiksi ja hyväksytyiksi. Hyvä muutos –projekti on merkki kirkon oman työpolitiikan merkityksen arvostamisesta.
Palvelupainotteinen talous on humaanimpaa kuin tavarapainotteinen. Palveluja sekä luonto- ja ihmisarvoja on mahdollista kehittää saman aikaisesti.

Kriisi avaa mahdollisuuksia. Talouden rakenne voi muuttua hallitusti, kun tulee tilaa uusille, ihmistä ja luontoa arvostaville vaihtoehdoille.

Antavatko nämä pienet toivon merkit mahdollisuuden työskennellä paremman hyvinvoinnin edistämiseksi ja samalla kuluttaa aineellisia ja henkisiä voimavaroja oikeudenmukaisemmin?

Kulutuksen vähentäminen on paikallaan siellä, missä sitä on yli kohtuuden. Mutta globaalin kapitalismin luonteeseen kuuluu, että sadat miljoonat saavat jokapäiväisiä tarpeitaan varten vähemmän kuin olisi kohtuullista. Eivätkä he asu ainoastaan köyhissä maissa. Meidän maassammekin monet joutuvat talouslaman pakottamina kokemaan köyhyyttä.

Yksilötasolla Johannes Kastajan paitasääntö (Lk 3:11) on hyvä: "Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin." Pitäkäämme kiinni yhteiskunnankin tasolla siitä, että jaetaan olemassa olevat aineelliset ja henkiset rikkaudet oikeudenmukaisesti. Voidaanko jakaa työkin? Ja ennen kaikkea, voidaanko työ ottaa tekijöidensä haltuun?

Tuotetaan tarpeellista, vaatii Hyvä työ-ohjelma. Vauraus voi muodostua painotetummin muusta kuin tavaratuotannosta. Ihmistyövoimaa, sekä fyysistä että henkistä, voidaan käyttää enemmän sellaisen tuottamiseen, millä on todellista käyttöarvoa, kuten palvelujen kauneuden, välittämisen.

Teesejä muutoksen tarpeellisuudesta

Elämme globaalin kapitalismin hallitsemassa maailmassa. Muutos on välttämätön, koska ilman sitä ajaudumme markkinoiden yksinvaltaan. Jos näin käy, muutosta ei silloinkaan voida välttää, mutta silloin se tulee hallitsemattomana totalitarismina, jossa ihmiset ja luonto kilpailevat toisensa pois elämästä.

Suomi on hyvin kehittynyt maa moniin muihin maihin verrattuna. Mitä tekemistä oppositiolla on täällä? Samaa mitä maailmassa kokonaisuutenakin. Toteuttaa muutos, joka on välttämätön. Yhtynyttä oppositiota tarvitaan ohjaamaan muutosta, joka muuten jyrää meidät kuin villintynyt mammuttilauma.

Ei meilläkään kaikki niin hyvin ole. On maailman kärkitila itsemurhissa. Samoin väkivallassa. Tuloerot kasvavat. Oikeistohallinto laiminlyö lähimmäisyyden. Me olemme hyviä ja meillä on asiat hyvin ennen kaikkea puheissa. Julkinen suomalainen itsekehu unohtaa mieluimmin yhteiskunnan varjopuolet. Heikot sortuvat. Eivät siksi, että olisivat heikkoja, vaan koska heitä sorretaan.

Globaali kapitalismi orjuuttaa enemmistöt ja tekee omistajat, ne heistä, jotka onnistuvat kilpailussa, ökyrikkaiksi. Rikkaus on myös valtaa. Ökyrikkaus on ökyvaltaa. Jos haluat menestyä, tee niin kuin kapitaali vaatii. Näin pääset hallitsemaan ympäristöäsi ilman eettisiä pidäkkeitä. Olet itsesi herra, olet omassa maailmassasi ainoa varteen otettava.

Taloudellisen ja poliittisen vallan lisäksi pääoma on myrkyttänyt kulttuurin, koko elämäntavan. Taide, urheilu, viihde, tavat ja mieltymykset ovat läpikapitalisoituneet. Kokonaisuus on niin pitkälle muuttunut, että vain kumous voi pelastaa elämän.

Narsistisen kapitalistin tapoihin kuuluu epäillä kaikkia kriittisiä ääniä. Eivät tutkimukset ole vakuuttavasti todistaneet, että ilmasto lämpenee. Eivät natsit surmanneet miljoonia juutalaisia. Mitä tahansa voi väittää, jos se ajaa väittäjän omaa etua. Tämä politiikasta tuttu menettely on leviämässä sekä tiedotuksen että tieteen maailmaan.

Maailma ei ole tyhjentymätön hyvinvoinnin lähde. Kapitalistin onnea ei voi koskaan riittää kaikille. Eikä se sitä paitsi kuulu oikeistolaisen järjestelmän luonteeseenkaan. Siihen kuuluvat kilpailu, voittaminen ja kilpailijoiden uloslyöminen.

Talouskasvun dogmatiikka on hengenvaarallinen oppi. Ihmisiä suggeroidaan palvomaan kasvua, kuluttamaan, tarkkaamaan markkinoiden ’mielialoja’ ja elämään mammonan ehdoilla. Tästä hyötyy vain mammona itse, se joka sanoo, että millään muulla ei ole merkitystä kuin voiton kokoamisella. Se, joka sanoo, että paras moraalioppi on yksinkertainen itsekkyys, sillä se pitää talouden pyörät liikkeessä.

Muutos on välttämätön. Kommunismillakin oli tämä näkemys ja siitä syntynyt houkutteleva ohjelma. Se oli kuitenkin epäkäytännöllinen, koska se edellytti poliittista ja sotilaallista ylivoimaa. Kumpikaan ei ole helposti saavutettavissa eikä liioin moraalisesti puolustettavissa. Kaikkien osallistuminen ja kaikkien oikeus elämään on perusta, josta ei saa luopua muiden tavoitteiden vuoksi. Tarkoitus ei siis pyhitä keinoja.

Demokraattisesti ja kestävästi toteutuva muutos voi parhaiten tapahtua pienten alkujen kautta. Ne toimivat kuin kiilat suurta kiveä halkaistaessa. Ensin seurataan esimerkkiä siellä täällä, toteutetaan toiveet omassa ja lähipiirien elämässä. Sitten on jo yhteisen päätöksenteon, lakien ja uusien organisaatiomuotojen vuoro.

Tämä tavoitteiden toteutustapa on tuttu demokratian soveltamisesta erilaisilla yhteisötasoilla. Se toimisi nytkin hyvin, ellei olisi kapitalismia, joka vetoaa ’talouden lainalaisuuksiin’. Niiden mukaan on – muka – luovuttava omasta ja lähipiirin vallasta ja riennettävä innolla maailmanlaajaan talouskilpaan, yhdeksi voittoa tuottavaksi nappulaksi.

Siellä vallitsee viidakon laki, pahempikin. Siellä ei ainoastaan taistella elintilasta, vaan pyritään oikeuttamaan 'ennalta estävät' sodat. Kuka viidakossa, ihmistä lukuun ottamatta, ryhtyy raivaamaan tieltään nekin, jotka ehkä saattaisivat olla vastustajia?

Demokraattisissa pyrkimyksissä on paljon sellaista, joka kohtaa kapitalisoituneen kulttuurin vastarinnan. Niihin ei voi liittää talousgurujen vaatimusta kulutuksen lisäämisestä. Demokratia ei myöskään tue pääomien kasaamista harvoille omistajille.

Kapitalismin vastaväitteet, että muutoksesta seuraa konkursseja, työttömyyttä ja rikollisuutta, pitävät paikkansa. Siksikö muutosvoimat vaikenevat, että he itse ovat niin riippuvaisia vallitsevasta järjestelmästä? Ainakin niiltä, jotka ovat ensiksi astuneet ulos talouselämän oravanpyörästä, on vaadittu paljon rohkeutta ja kykyä tulla toimeen vähällä. Mutta heillä on myös ollut kykyä jakaa elämänsä toisten kanssa.He ovat myös uskoneet asiaansa, joka on samalla koko maailman selviytymisen edellytys.

Ohjausta ja säätelyä tarvitaan, ettei muutos muutu kaaokseksi tai katastrofiksi kautta. Hyvinvointivaltio on tavoitellut tällaista säätelijän roolia. Se on kuitenkin tarvinnut jatkuvan talouskasvun antamaa joustovaraa. On ollut mahdollista saman aikaisesti kasata pääomia ja huolehtia jossain määrin syrjäytyjistä, olivat ne ihmisiä tai muuta luomakuntaa. Kuitenkin ympäristökatastrofin uhka ja globaalin kapitalismin riistäytyminen kaikesta poliittisesta valvonnasta ovat tekemässä lopun tästä pohjoismaisesta unelmasta.

Työn ja hyvinvoinnin jakaminen, tähtäimenä tasaisesti jakautunut hyvinvointi koko maailmassa, ei enää toteudu kapitalismin pelisääntöjen varassa. Nyt me muutosta toivovat elämme kuitenkin vielä kapitalistisessa maailmassa, olimmepa kommunisteja, sosialisteja, liberaaleja tai vihreitä. Pienet kiilamme on taottava vapaaehtoisesta kulutuksen vähentämisestä, työn ja tulojen solidaarisesta uudelleenjaosta ja tinkimättömästä demokraattisuudesta.