Kommunismin uskottiin luovan uuden ihmislajin, kommunistisen ihmisen, joka oma-aloitteisesti elää kommunismin ihanteitten mukaan ja toteuttaa ihmiskunnan unelmat kaiken ratkaisevasta hyvästä tahdosta. Siitä ei ehtinyt tulla mitään ennen kuin maailman suurimmat ihmisyyslaboratoriot romahtivat. Nyt kehittymässä on aivan vastakkainen ihmislaji, homo economicus, markkinaihminen, talouskeskeinen ihminen. Hän on oppinut sopeutumaan kapitalistiseen globaalitalouteen, missä kaikesta on tullut väline rahan kokoamiseksi. Erityisesti tämä koskee rahaa itseään. Rahalla tehdään rahaa. Taloudellinen ihmislaji elää tästä. Ne, jotka eivät vielä ole oppineet kuinka se tehdään, kokeilevat onneaan vedonlyönneissä ja lotoissa, missä kuitenkin toiset tekevät heidän rahoillaan rahaa.
Ei ole tarkoituskaan, toisin kuin kommunismissa, että kaikista ihmisistä tulisi ihanteen mukaisia hyviä ihmisiä. Rahan tekeminen edellyttää laumoittain yksinkertaisia hölmöjä, joilta voidaan huijata heidän pienet rahansa tarjoamalla ’leipää ja sirkushuveja’. Leipää ei voi edes rajusti ylipainoinen syödä määräänsä enempää. Mutta sirkushuvit menevät hyvin kaupaksi ja niitä kehitetään voimakkaasti varsinkin viihde-elektroniikan puolella.
John Locke, jonka liberaalit ideat ovat vaikuttaneet länsimaissa 1600-luvun lopulta sati, kertoi käsityksensä tuosta viihteen kuluttajaksi tuomitusta massasta paljon suoremmin kuin nykyisin kehdataan: ”Orjat, jotka ovat oikeutetussa sodassa otettuja vankeja, ovat luonnonoikeuden voimasta herrojensa ehdottoman ja mielivaltaisen käskyvallan alaisia. Nämä ihmiset ovat jo menettäneet elämänsä, vapautensa ja omaisuutensa. Orjina heillä ei ole kykyä omistaa, eikä heitä voi pitää sellaisen yhteiskunnan jäseninä, jonka päämäärä on omaisuuden säilyttäminen.”
Maailman markkinatalouden eliitin ideologia – sillä ideologia se on vastaväitteistä huolimatta – on yksinkertainen ja karu. Se on niiden ideologiaa, joilla on hallussaan ihmisten elämä, työvoima, raha ja vapaudet. Locken mielestä orjuus on vain johdonmukainen seuraus Raamatun käskystä tehdä maa alamaiseksi. Nykyinen ideologia ei nojaa Raamattuun, mutta pitää samalla tavalla alistamista luonnonlakina.
Markkina-ihmisen keskeinen tavoite on olla rahaa kokoava yksilö. Rahaa ei tarvita ensisijaisesti elämiseen vaan ennen kaikkea yksilölliseen rikastumiseen. Siksi tähän ideologiaan, toisin kuin Aristoteleen tai Raamatun opetuksiin, ei kuulu yhteisestä hyvästä huolehtiminen. Kiinnostus demokraattisten oikeuksien käyttämiseen näyttääkin vähenevän kaikkialla. Mihin sitä tarvitsee ihminen, joka kokee olevansa oman elämänsä herra? Mihin sitä käyttää ihminen, joka tajuaa olevansa markkinatalouden orja?
Rahan ideologiaa käyttelevät ne, joilla on valta, todelliset markkinaihmiset. Suositut eurooppalaiset ajattelijat ovat lahjoittaneet iskusanoja markkina-ihmisen käyttöön. Machiavellin mielestä politiikka on vain vallan käyttöä. Häntä säesti Hobbes sanoessaan, että ihminen on luonnostaan mekaaninen systeemi, joka tavoittelee valtaa. Bacon analysoi ihmissuvun valtaa luontoa vastaan. ’Tieto on valtaa’ on sekin Baconin lause, jolla perusteltiin ’primitiivisten’ ihmisten ja ’noitien’ kiduttamista ja hävittämistä. Descartes ylisti ihmistä luomakunnan herrana.
Markkinoilla menestyminen antaa valtaa. Tämän totesi jo Adam Smith, joka piti itseään taloustieteen Newtonina. Hänen mukaansa valtiota ei tarvita taloutta sääntelemään, koska markkinat säätelevät itse itsensä. Tähän pohjautuu ajatus talouden omalakisuudesta.
Kaikki nämä historialliset ajattelijat ovat vuosisatojen mittaan kypsentäneet länsimaisen ajattelun pitämään omaan piiriinsä kuuluvia menestyviä ihmisiä ylivertaisina verrattuna kaikkiin muihin maailman ihmisiin ja omaa kulttuuriaan itseoikeutetusti koko maailman kulttuurina.
Markkinahenkinen länsimaalainen ihminen ei tee työtä elääkseen saati hyödyttääkseen muita, vaan täyttääkseen keinotekoiset, mainonnan ja elämäntavan syöttämät toiveensa rajattoman kulutuksen keinoilla. Hän ymmärtää vallan tarpeellisuuden ja haluaa saavuttaa sitä myös muiden kustannuksella. Moraaliset epäilykset vaiennetaan smithiläisellä vakuuttelulla, että kaikki koituu lopulta kokonaisuuden ja kaikkien sen osien parhaaksi. Markkinaihminen myy työnsä mahdollisimman kalliilla ja arvioi aina toiminnastaan saamansa hyödyn rahassa.
Menestys luo köyhyyttä
Enpä tiennyt, että...
Jännittäviä erämaa- ja luontokirjoja kirjoittanut Jack London julkaisi jo 1908 kirjan The Iron Heel, suomennettu nimellä Rautakorko jo 1910. Se on merkillinen profetia, joka ulottuu satoja vuosia eteenpäin, varsin paljon pessimistisempänä kuin tämä blogini. Mutta ei voi kuin suu auki ihmetellä 1916 kuolleen kirjailijan realistista kuvausta kapitalismista, eli ’rautakorosta’, joka teki vapauden Yhdysvalloista teollisuusorjien maan. Uudet maahanmuuttajat elivät kurjuudessa, näkivät nälkää, saivat nälkäpalkkaa ja joutuivat aseistettujen lakonmurtajien uhreiksi. Kehitys yhteiskunnan huipulla oli sekin moraalitonta. Opettajia, lehdistön edustajia ja tiedemiehiä lahjottiin, suurpääoman säätiöt ohjasivat yhteiskunnan kehitystä ja kirkotkin olivat pääoman talutusnuorassa. Työväenliike kohtasi laitonta väkivaltaa, lynkkauksia ja oikeusmurhia, mutta se eli olosuhteiden esiin pakottaman suosionsa huippukautta. Kirja on realismissaan kammottava, eikä se lupaa parempaa tulevaisuutta kolmeen sataan vuoteen.
Ehkä kehitys on kuitenkin kulkenut hieman toisin, vaikka kapitalismi onkin jatkanut maailmanvalloitustaan. Se on kuitenkin kohdannut sekä alistettujen että omantunnonherkkien parempiosaisten kritiikkiä. Kapitalismin on täytynyt tietenkin myöntää, että lypsävää lehmää ei kannata teurastaa, eikä tuotannon pienintä ratasta, ihmistä, kannata näännyttää kuoliaaksi.
Joka tapauksessa rikkaiden rikastuminen edellyttää köyhien köyhtymistä. Jotta tämä yhtälö ei johtaisi aivan mahdottomuuksiin, on keskiluokan rikastuttava niin paljon, että heitä verottamalla voidaan suoda köyhille jonkinlainen sosiaaliturva, tai edes, kulttuurista riippuen, satunnaisia almuja. Eräs keino koota lisää veroja, on saada työssä olevat tekemään entistä enemmän ja tämän ohessa kuluttamaan entistä enemmän. Tämä strategia viettää juuri nyt loistokauttaan.
Edellä sanottu on kuitenkin huipentumassa pohjoisissa yhteiskunnissamme katastrofaalisella tavalla. Pääoman katkeamaton kokoaminen edellyttää tuotannon siirtämistä köyhiin maihin, joissa ihmisoikeudet ja työolot ovat alkeellisella tasolla. Samalla syntyy täällä meillä lisää tarvetta keinotekoisesti ylläpitää työstä syrjäytettyjä ja meillekin syntyneissä alipalkatuissa töissä kituvia ihmisiä.
Köyhyys ei ole ainoastaan tulojen vähyyttä. Se ilmenee myös sananvallan puutteena, koulutuksen vähyytenä ja hyödyttömyytenä kun se ei takaa työn saantia ja poliittisen osallistumisen turhauttavuutena. Elämän ankeus, yksinäisyys, masennus ja pelot ovat osa köyhyyttä. Nämä koskevat perustarpeita, joita vain osa ihmisistä missään päin maailmaa voi pitää itsestään selvänä. Ulrich Duchrowin mielestä maailmassa vallitsee globaali apartheid suhteessa 1:4, yhtä rikasta kohti on neljä köyhää.
Joka tahtoo tehdä työtä yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaihtoehtojen kehittämiseksi, sen on ymmärrettävä vallitsevan talousjärjestelmän strategioita ja mekanismeja. Asiat ovat useinkin tuttuja paikallistasolla, mutta se ei riitä. On nähtävä paikallisten epäkohtien riippuvuus maailmanlaajoista ratkaisuista. Aristoteleen mielestä sellainen taloudellinen vaikutin (esim. ahneus), joka ei pohjaudu sosiaalisiin suhteisiin, ei ole luonnollinen, eikä hyvä. Toisistaan huolehtiminen on aito työn vaikutin. Mutta nyt se ei riitä ainoastaan kylän tai heimon alueella, vaan sen pitäisi toteutua maailmanlaajasti. Huolenpito on kuitenkin jäänyt junasta siinä mielessä, että yhteiset poliittiset elimet, jotka maailmantaloutta voisivat säädellä, puuttuvat lähes täysin. Nekin, jotka ovat, lähinnä ns. Bretton Woods –järjestöt, ovat tiiviisti rikkaitten maitten hallinnassa. Rahan ja vallan liitto on tehnyt tyhjäksi köyhien maitten unelmat saada oikeutta tätä tietä. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen: edes maailman suurvallat eivät pysty valvomaan pääomia, vaan pääomat ohjaavat maailman valtioita ja niiden järjestöjä.
Liberalismin ajatus oli, että rikkaitten rikastuminen, eli menestyvä yrittäjyys, nostaa vähitellen, kuin näkymättömän käden jakamana rahana, myös kurjistuneet kansanosat keskiluokkaiseen hyvinvointiin. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan ero ääripäitten välillä vain kasvaa.
Näkymätön käsi onkin vaihtunut tietoisesti jakamista hillitsevään poliittiseen käteen. Lahjonta ja muu korruptio on yleistynyt. Poliitikon työ on vaihtunut puhdasotsaisesta yhteiskuntamoraalin vartijasta menestyjän rooliin. Pahimmillaan tätä ohjaa julkisuuden tarve, samantekevää kertovatko mediat hyvää vai pahaa.
Duchrow kyselee, miten taloudesta, joka aluksi oli yhteiskunnan liitännäinen, tulikin hallitseva tekijä? Milloin yhteiskunnasta tuli markkinoitten liite? Vähittäisen muutoksen myötä koko yhteiskunnasta on tullut toisiinsa kytkeytyneiden markkinoiden järjestelmä, markkinayhteiskunta. Kyse ei ole ainoastaan tuotannosta. Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös tuloihin ja niiden kautta kulutukseen. Samoista markkinoiden laeista riippuvat myös talouden toimijoiden maksamat korot ja keräämät voitot. Kun näitä markkinoiden lainalaisuuksia pidetään kumoamattomina, ne todellisuudessa alkavat ohjata ja pakottaa yhteiskuntia sekä vapauttamaan markkinat että itsekin alistumaan niihin alkamalla toimia omassakin keskuudessaan niiden mukaisesti. Suomalaisen kuntatalouden kehitys on tästä varoittava esimerkki. Palvelut on kilpailutettu epäluotettaviksi. Kuntalaisista on tehty asiakkaita ilman aitoa valinnan mahdollisuutta.
Miten tämä on ollut mahdollista? Tyhmiäkö me olemme? Annamme vaivalla hankitun paikallisen ja kansallisen demokratiamme kivikovan kapitalismin hallintaan. Vieläpä uskomme poliitikkojen vakuutteluun, että se on ainoa mahdollisuutemme.
Uskommeko siis, että järki vaatii pyrkimään maksimaalisiin voittoihin? Uskommeko, että ihmisten ainoa arvokas ominaisuus on heidän työkykynsä, eli kykynsä hyödyttää voittoa tavoittelevaa pääomaa? Näiden avullako suurin mahdollinen hyvinvointi saavutetaan? Tämän uskomuksen mukaan valtiolla, kunnilla ja muilla ihmisten yhteiskunnallisilla organisaatioilla on ainoastaan pyhä tehtävä varmistaa markkinoiden omalakisuutta.
Jossakin historian vaiheessa pyrkimys yleiseen toimeentuloon ja henkiseen hyvinvointiin onkin vaihtunut pyrkimykseen kerätä voittoja. Ja niitähän voi vain kerätä toisilta, jotka siis häviävät tässä kaupassa. Mitä isommat voitot, sitä harvemmassa on voittajia – ja sitä yleisempää on häviäjien köyhtyminen. Inhimillisyys ja lajin säilyttäminen ovat tuottaneet erilaisia suojaverkkoja tämän uhkarohkean kilpailun häviäjien turvaksi. Mutta yhä tavallisempaa on ajatus, että siitä ei pidä verottaa voittajia, vaan niitä, joita suojellaan. Tässä on jotakin tuttua. Hölmölässä käytettiin tunnetusti tällaista logiikkaa. Nostakoot itse itsensä suosta.
Jännittäviä erämaa- ja luontokirjoja kirjoittanut Jack London julkaisi jo 1908 kirjan The Iron Heel, suomennettu nimellä Rautakorko jo 1910. Se on merkillinen profetia, joka ulottuu satoja vuosia eteenpäin, varsin paljon pessimistisempänä kuin tämä blogini. Mutta ei voi kuin suu auki ihmetellä 1916 kuolleen kirjailijan realistista kuvausta kapitalismista, eli ’rautakorosta’, joka teki vapauden Yhdysvalloista teollisuusorjien maan. Uudet maahanmuuttajat elivät kurjuudessa, näkivät nälkää, saivat nälkäpalkkaa ja joutuivat aseistettujen lakonmurtajien uhreiksi. Kehitys yhteiskunnan huipulla oli sekin moraalitonta. Opettajia, lehdistön edustajia ja tiedemiehiä lahjottiin, suurpääoman säätiöt ohjasivat yhteiskunnan kehitystä ja kirkotkin olivat pääoman talutusnuorassa. Työväenliike kohtasi laitonta väkivaltaa, lynkkauksia ja oikeusmurhia, mutta se eli olosuhteiden esiin pakottaman suosionsa huippukautta. Kirja on realismissaan kammottava, eikä se lupaa parempaa tulevaisuutta kolmeen sataan vuoteen.
Ehkä kehitys on kuitenkin kulkenut hieman toisin, vaikka kapitalismi onkin jatkanut maailmanvalloitustaan. Se on kuitenkin kohdannut sekä alistettujen että omantunnonherkkien parempiosaisten kritiikkiä. Kapitalismin on täytynyt tietenkin myöntää, että lypsävää lehmää ei kannata teurastaa, eikä tuotannon pienintä ratasta, ihmistä, kannata näännyttää kuoliaaksi.
Joka tapauksessa rikkaiden rikastuminen edellyttää köyhien köyhtymistä. Jotta tämä yhtälö ei johtaisi aivan mahdottomuuksiin, on keskiluokan rikastuttava niin paljon, että heitä verottamalla voidaan suoda köyhille jonkinlainen sosiaaliturva, tai edes, kulttuurista riippuen, satunnaisia almuja. Eräs keino koota lisää veroja, on saada työssä olevat tekemään entistä enemmän ja tämän ohessa kuluttamaan entistä enemmän. Tämä strategia viettää juuri nyt loistokauttaan.
Edellä sanottu on kuitenkin huipentumassa pohjoisissa yhteiskunnissamme katastrofaalisella tavalla. Pääoman katkeamaton kokoaminen edellyttää tuotannon siirtämistä köyhiin maihin, joissa ihmisoikeudet ja työolot ovat alkeellisella tasolla. Samalla syntyy täällä meillä lisää tarvetta keinotekoisesti ylläpitää työstä syrjäytettyjä ja meillekin syntyneissä alipalkatuissa töissä kituvia ihmisiä.
Köyhyys ei ole ainoastaan tulojen vähyyttä. Se ilmenee myös sananvallan puutteena, koulutuksen vähyytenä ja hyödyttömyytenä kun se ei takaa työn saantia ja poliittisen osallistumisen turhauttavuutena. Elämän ankeus, yksinäisyys, masennus ja pelot ovat osa köyhyyttä. Nämä koskevat perustarpeita, joita vain osa ihmisistä missään päin maailmaa voi pitää itsestään selvänä. Ulrich Duchrowin mielestä maailmassa vallitsee globaali apartheid suhteessa 1:4, yhtä rikasta kohti on neljä köyhää.
Joka tahtoo tehdä työtä yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaihtoehtojen kehittämiseksi, sen on ymmärrettävä vallitsevan talousjärjestelmän strategioita ja mekanismeja. Asiat ovat useinkin tuttuja paikallistasolla, mutta se ei riitä. On nähtävä paikallisten epäkohtien riippuvuus maailmanlaajoista ratkaisuista. Aristoteleen mielestä sellainen taloudellinen vaikutin (esim. ahneus), joka ei pohjaudu sosiaalisiin suhteisiin, ei ole luonnollinen, eikä hyvä. Toisistaan huolehtiminen on aito työn vaikutin. Mutta nyt se ei riitä ainoastaan kylän tai heimon alueella, vaan sen pitäisi toteutua maailmanlaajasti. Huolenpito on kuitenkin jäänyt junasta siinä mielessä, että yhteiset poliittiset elimet, jotka maailmantaloutta voisivat säädellä, puuttuvat lähes täysin. Nekin, jotka ovat, lähinnä ns. Bretton Woods –järjestöt, ovat tiiviisti rikkaitten maitten hallinnassa. Rahan ja vallan liitto on tehnyt tyhjäksi köyhien maitten unelmat saada oikeutta tätä tietä. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen: edes maailman suurvallat eivät pysty valvomaan pääomia, vaan pääomat ohjaavat maailman valtioita ja niiden järjestöjä.
Liberalismin ajatus oli, että rikkaitten rikastuminen, eli menestyvä yrittäjyys, nostaa vähitellen, kuin näkymättömän käden jakamana rahana, myös kurjistuneet kansanosat keskiluokkaiseen hyvinvointiin. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan ero ääripäitten välillä vain kasvaa.
Näkymätön käsi onkin vaihtunut tietoisesti jakamista hillitsevään poliittiseen käteen. Lahjonta ja muu korruptio on yleistynyt. Poliitikon työ on vaihtunut puhdasotsaisesta yhteiskuntamoraalin vartijasta menestyjän rooliin. Pahimmillaan tätä ohjaa julkisuuden tarve, samantekevää kertovatko mediat hyvää vai pahaa.
Duchrow kyselee, miten taloudesta, joka aluksi oli yhteiskunnan liitännäinen, tulikin hallitseva tekijä? Milloin yhteiskunnasta tuli markkinoitten liite? Vähittäisen muutoksen myötä koko yhteiskunnasta on tullut toisiinsa kytkeytyneiden markkinoiden järjestelmä, markkinayhteiskunta. Kyse ei ole ainoastaan tuotannosta. Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös tuloihin ja niiden kautta kulutukseen. Samoista markkinoiden laeista riippuvat myös talouden toimijoiden maksamat korot ja keräämät voitot. Kun näitä markkinoiden lainalaisuuksia pidetään kumoamattomina, ne todellisuudessa alkavat ohjata ja pakottaa yhteiskuntia sekä vapauttamaan markkinat että itsekin alistumaan niihin alkamalla toimia omassakin keskuudessaan niiden mukaisesti. Suomalaisen kuntatalouden kehitys on tästä varoittava esimerkki. Palvelut on kilpailutettu epäluotettaviksi. Kuntalaisista on tehty asiakkaita ilman aitoa valinnan mahdollisuutta.
Miten tämä on ollut mahdollista? Tyhmiäkö me olemme? Annamme vaivalla hankitun paikallisen ja kansallisen demokratiamme kivikovan kapitalismin hallintaan. Vieläpä uskomme poliitikkojen vakuutteluun, että se on ainoa mahdollisuutemme.
Uskommeko siis, että järki vaatii pyrkimään maksimaalisiin voittoihin? Uskommeko, että ihmisten ainoa arvokas ominaisuus on heidän työkykynsä, eli kykynsä hyödyttää voittoa tavoittelevaa pääomaa? Näiden avullako suurin mahdollinen hyvinvointi saavutetaan? Tämän uskomuksen mukaan valtiolla, kunnilla ja muilla ihmisten yhteiskunnallisilla organisaatioilla on ainoastaan pyhä tehtävä varmistaa markkinoiden omalakisuutta.
Jossakin historian vaiheessa pyrkimys yleiseen toimeentuloon ja henkiseen hyvinvointiin onkin vaihtunut pyrkimykseen kerätä voittoja. Ja niitähän voi vain kerätä toisilta, jotka siis häviävät tässä kaupassa. Mitä isommat voitot, sitä harvemmassa on voittajia – ja sitä yleisempää on häviäjien köyhtyminen. Inhimillisyys ja lajin säilyttäminen ovat tuottaneet erilaisia suojaverkkoja tämän uhkarohkean kilpailun häviäjien turvaksi. Mutta yhä tavallisempaa on ajatus, että siitä ei pidä verottaa voittajia, vaan niitä, joita suojellaan. Tässä on jotakin tuttua. Hölmölässä käytettiin tunnetusti tällaista logiikkaa. Nostakoot itse itsensä suosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
