Pater Noster Confessio

Isä.
Isä ei Herran rukouksessa ole vain isä, hän on myös äiti. Oikeastaan kumpikaan sana ei ole riittävä. Rukoilemalla Isää tunnustan uskovani hyvään Luojaan, voimaan, joka ylläpitää minua,meitä ja kaikkea.

Meidän.
Meidän on tässä rukouksessa tärkeä sana. Kyse on yhteisestä uskosta, vakaumuksesta että Hän on kaiken olevan A ja O, niidenkin, jotka eivät häntä tunnusta. Yhteisyys ulottuu ajassa taaksepäin pidemmälle kuin voimme tutkia. Samalla yhteisyys ulottuu kaikkialle ihmiskunnassa ja – niin uskon – muussakin luomakunnassa. Uskoni ei ole yksityisajattelua, en puhuttele vain omaa Jumalaani, vaan meidän Jumalaamme, kaikkien ja kaiken. Aina.

Taivaassa.
Tämä 'taivaassa' on uskonnollista puhetta. Se ei tarkoita konkreettista paikkaa. Se on pikemminkin laatusana. Jumala on 'ulottuvuudessa', jolle ei ole muita määreitä kuin metaforisia, kuvaannollisia. Tietojen ulottuvuudessa Jumalaa ei ole, vaikka Hän uskon mukaan on, eikä taivasta ole, vaikka se uskon mukaan on. Usko on huono väline tiedon täsmentämiseen. Silti uskova luottaa siihen.

Nimesi.
Jumalan nimen pyhittäminen antaa sille uskonnollisen erityisaseman. Ihmisen nimi on merkittävä identiteetin kokemisen ja varjelemisen kannalta. On tilanteita, joissa ihminen haluaa pitää nimensä omana tietonaan. Raamatun maailmassakin Jumalan nimi oli aluksi salaperäinen, sen ääneen lausumista piti varoa väärinkäytön varalta. Kristinuskon kehittyessä Jumala on tullut julkisemmaksi. Jumalalla, joka antoi teloittaa itsensä ristillä, ei voikaan olla mitään salattavaa.

Valtakuntasi.
Taivasten valtakunta, Jumalan valtakunta, on kristinuskon keskeinen, ehkä keskeisin käsite. Jeesus puhui siitä tavantakaa.
Vaikka rukoilen, että se 'tulisi', se ei kuitenkaan ole näkyvä, tuolla tai täällä sijaitseva. Jeesuksen mukaan se on meissä sisäisesti. Tässä mielessä se voi olla ja tulla tässä ajassa, meidän ihmisten parissa. Uskon että Jumalan valtakunta myös tulee eli toteutuu kaikessa luomakunnassa.
Jumalan valtakunta ei ole tuonpuoleinen siinä merkityksessä, että vasta kuolema avaisi sen portit meille. Mutta alkuperältään se on tuonpuoleinen, transsendentti. Se toteutuu vain Jumalan tahdosta.
'Valtakunta' -sana on poliittisena käsitteenä nykyisin vanhentunut. Rukouksen kielessä sillä kuvataan uskon konkretisoitumista, kristityn elämän päämäärää. Se on uskomme tuottamaa tekemistä. Samalla se on sellaista toimintaa, jota ei tapahtuisi, ellei Jumala tahtoisi meidän toimivan niin.

Tahtosi.
Maan päällä kuten taivaassa. Tätä kohtaa on yleensä käytetty kuvastamaan ihmisen nöyrtymistä kohtalonsa edessä. Ei siis oma tahtoni, vaan Jumalan. Toisinkin voidaan tämä rukous tulkita. Oman tahtomme tulisi mukautua Jumalan tahtoon. 'Maan päällä' on toiminnan ulottuvuutemme, jossa meidän omakin valtamme pätee. Oikein olisi, että se korreloisi Jumalan tahdon kanssa. Toteutusta vaikeuttaa se, että Jumalan tahto on jossain määrin tutkimaton, arvaamaton. On opittu ajattelemaan niin, että on tyydyttävä toivomaan, pyytämään, että se mitä toteutamme, vastaisi Jumalan tahtoa. Pyydämme siis johdatusta omaan vallankäyttöömme.

Leipämme.
Tähän yhteen sanaan 'leipä' keskittyy kaikki hyvä ja tarpeellinen, mitä 'maallinen' elämämme tarvitsee. Martti Lutherin luettelo siitä, mitä kaikkea jokapäiväinen leipä merkitsee, on vaikuttava. Siitä ei puutu mitään hyvää. ”Kaikki mikä kuuluu ruumiin ravintoon ja välttämättömiin tarpeisiin” sanoo Luther, ”kuten ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, kontu, pelto, karja, raha, omaisuus, hurskas puoliso, kunnolliset lapset, luotettavat alaiset, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, hyvät tavat, järjestys, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sen kaltainen.” Näiden kaltaisista oman aikamme Luojan lahjoista meidänkin hyvä elämämme koostuu.

Anteeksi.
Yksimielisyyttä ei Suomessa ole saavutettu siitä, pyydämmekö Herran rukouksessa anteeksi 'syntejämme' (luterilaiset) vai 'velkojamme' (ortodoksit). Mikä on näiden ero? Elämmekö lainan varassa? Kyllä. Kykenisimmekö maksamaan sitä lainaa takaisin? Emme. Rikommeko elämän lainaehtoja vastaan? Kyllä. Kykenemmekö elämään tekemättä tätä syntiä? Emme. Molemmissa tapauksissa vääryytemme ydin lienee se, että kuvittelemme voivamme elää omassa varassamme ja nuhteettomasti.
Luterilaisittain synnin ytimeen kuuluu armollisen Jumalan kieltäminen. Emme mielestämme tarvitse 'ulkopuolisen' apua elääksemme hyvää elämää. Ortodoksi on kokonaisvaltaisempi. Koko olemassaolomme on lainaa Luojalta, ja silti me luulemme omistavamme elämämme. Siinä piilee meidän syvä erehdyksemme.
Sanomme: 'niin kuin mekin annamme anteeksi'. Olisiko sanottava toisin päin? Eihän Jumalan kannata noudattaa meidän esimerkkiämme. Siis mekin haluamme antaa anteeksi, koska Isä antaa meille anteeksi. Kuitenkin Vuorisaarnan tekstissä tämä rukous on niin kuin olemme sen ennenkin lausuneet: samalla kun ja niin kuin me annamme anteeksi lähimmäisillemme, pyydämme Jumalaakin antamaan meille anteeksi.

Kiusaukseen.
Älä saata meitä kiusaukseen. Aiheuttaako Jumala kiusauksen? Ei. Uusi suomalainen raamatunkäännös sanookin: 'Älä anna meidän joutua kiusaukseen.' Siis pyydämme 'Varjele!' emme suinkaan 'Älä kiusaa!' Uuden testamentin alkuteksti on kuitenkin lähempänä vanhaa suomennosta. Peritty kirjoitustapa ei taaskaan taivu meidän nykylogiikkaamme.

Pahasta.
Varjele meitä tekemästä pahaa, tai joutumasta pahuuden valtaan. Olemmeko me niin voimattomia, että meidän on pyydettävä Jumalaa auttamaan meitä voidaksemme välttää pahoja ajatuksia, sanoja, tekoja? Olemme. Onko paha jonkinlainen vastavoima Jumalalle, ehkä persoonallinen Saatana, kiusaaja? Ei ole. Me osaamme haluta pahaa ihan itse.

Tähän päättyy Vuorisaarnaan kirjattu Jeesuksen rukous. Loppuosa tuntemastamme versiosta (”sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia”) on liturgista lisää, myöhempien rukoilijoiden tarpeisiin syntynyttä.