Raamatussa, Heprealaiskirjeessä (11:1) usko määritellään näin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Kristinusko on toivon uskonto. Ihmiskunnan tulevaisuus ei sen mukaan riipu omista ponnisteluista, ei ainakaan yksinomaan, eikä ensisijaisesti. Kristinuskon toivon yhdistäminen maailman tulevaisuuden näkymiin merkitsee kaiketi lähinnä sitä, että kristitty ei anna periksi murskaavillekaan tosiasioille. Kristittynä uskon, että se mitä toivon globaalin kapitalismin tilalle, voi muuttua todellisuudeksi, ja että sen puolesta kannattaa tehdä työtä.
Euroopan kirkkojen yhteiskuntatyön piirissä kehitettiin Hyvä työ –ohjelma, joka on saanut kannatusta myös ammattijärjestöissä. Työn muutos edellyttäisi ohjelman mukaan edellä kuvatun kaltaisia perustavia yhteiskunnallisia muutoksia.
Tähänastinen kehitys hyvinvointivaltioissa ei ole toteuttanut läheskään kaikkia Hyvän työn kriteerejä. Olemme kaukana sellaisesta tilanteesta, jossa
- työ tuottaa vain sellaista, millä on todellista arvoa
- jokaisen ihmisen arvoa kunnioitetaan
- kaikille tarjotaan kunnollinen toimeentulo ja kunnolliset työskentelyolosuhteet
- työn tekijällä on mahdollisuus vaikuttaa työn toteutukseen ja rytmiin
- työn tekijällä on mahdollisuus riittävään lepoon ja rentoutukseen
- työn ja perheen yhteensovittaminen tulee mahdolliseksi
Olennainen syy siihen, että työn toteuttaja on vieläkin hyvinkin alistetussa asemassa, on se, että työtä ei kapitalismissa käsitetä työn tekijän omaisuudeksi, vaan se on työn teettäjän määräysvallassa. Entistä laajemmassa mitassa pääoma, jota työ suoraan tai välillisesti palvelee, pyrkii irtautumaan kaikkien hallitusten ohjauksesta tekemään voittoa mahdollisimman riippumattomasti.
Miksi uskon, että jotakin pientä toivoa kuitenkin on näkyvissä? Koska näen muun muassa seuraavia pieniä hyviä enteitä, jotka kertovat, että Hyvän työn ohjelma ainakin jossain määrin on toteutumassa:
Palvelusektori on kasvanut. Julkinen palvelusektori, erityisesti vanhustenhoito, saa puheissa ja käytännössä arvostusta. Paperimiehiä koulutetaan lähihoitajiksi ja talonmiehiksi. Ne ovat tosin suhdanneherkkiä aloja, onnistuminen riippuu verovaroista. Palvelut ovat valitettavasti joutuneet vaihtoarvon muutosten uhriksi ja käyttöarvo, eli rahallisesta arvosta riippumaton tosiasiallinen arvo, on tärkeä enää vain vapaaehtoissektorilla.
Luonnon kuormitusta on hillitty säännöillä. Ympäristön tilaa valvotaan hyvin. Ekotuotteet käyvät kaupaksi. Luonnon moninaisuuden itseisarvo aletaan hyväksyä. Samalla kuitenkin valtion johto tahtoo kulloisenkin taloustaantuman korjaamiseksi, että kansa kasvattaisi nopeasti kulutusta. Ympäristön säästötoimia luvataan, mutta vasta laman jälkeen ja silloinkin hitaasti. Hallitus siis lupaa jokaiselle jotakin eli on ympäristöpolitiikassaan linjaton.
Työntekijäpuoli on alkanut vaatia luottamusta. Kun hallitus omavaltaisesti päätti nostaa eläkeikää nousi protestiaalto. Lauri Ihalainen, Risto Pelkonen ym. osoittivat matalan eläköitymisiän syyksi työolot, ihmisten huonon kohtelun työpaikoilla, joka nyt estää viihtymästä kauan työssä. Luottamuspääomaa olisi nyt varjeltava talouskriisin hoitamiseksi, muta esim. Lex Nokia on koettu työntekijöihin kohdistuvaksi epäluottamukseksi.
Kirkon rooli toivon herättäjänä on vahvistunut. Kirkon ja seurakuntien ympäristötyö, sisäinen ja ulospäin suuntautuva, ovat tulleet tunnetuiksi ja hyväksytyiksi. Hyvä muutos –projekti on merkki kirkon oman työpolitiikan merkityksen arvostamisesta.
Palvelupainotteinen talous on humaanimpaa kuin tavarapainotteinen. Palveluja sekä luonto- ja ihmisarvoja on mahdollista kehittää saman aikaisesti.
Kriisi avaa mahdollisuuksia. Talouden rakenne voi muuttua hallitusti, kun tulee tilaa uusille, ihmistä ja luontoa arvostaville vaihtoehdoille.
Antavatko nämä pienet toivon merkit mahdollisuuden työskennellä paremman hyvinvoinnin edistämiseksi ja samalla kuluttaa aineellisia ja henkisiä voimavaroja oikeudenmukaisemmin?
Kulutuksen vähentäminen on paikallaan siellä, missä sitä on yli kohtuuden. Mutta globaalin kapitalismin luonteeseen kuuluu, että sadat miljoonat saavat jokapäiväisiä tarpeitaan varten vähemmän kuin olisi kohtuullista. Eivätkä he asu ainoastaan köyhissä maissa. Meidän maassammekin monet joutuvat talouslaman pakottamina kokemaan köyhyyttä.
Yksilötasolla Johannes Kastajan paitasääntö (Lk 3:11) on hyvä: "Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin." Pitäkäämme kiinni yhteiskunnankin tasolla siitä, että jaetaan olemassa olevat aineelliset ja henkiset rikkaudet oikeudenmukaisesti. Voidaanko jakaa työkin? Ja ennen kaikkea, voidaanko työ ottaa tekijöidensä haltuun?
Tuotetaan tarpeellista, vaatii Hyvä työ-ohjelma. Vauraus voi muodostua painotetummin muusta kuin tavaratuotannosta. Ihmistyövoimaa, sekä fyysistä että henkistä, voidaan käyttää enemmän sellaisen tuottamiseen, millä on todellista käyttöarvoa, kuten palvelujen kauneuden, välittämisen.
Teesejä muutoksen tarpeellisuudesta
Elämme globaalin kapitalismin hallitsemassa maailmassa. Muutos on välttämätön, koska ilman sitä ajaudumme markkinoiden yksinvaltaan. Jos näin käy, muutosta ei silloinkaan voida välttää, mutta silloin se tulee hallitsemattomana totalitarismina, jossa ihmiset ja luonto kilpailevat toisensa pois elämästä.
Suomi on hyvin kehittynyt maa moniin muihin maihin verrattuna. Mitä tekemistä oppositiolla on täällä? Samaa mitä maailmassa kokonaisuutenakin. Toteuttaa muutos, joka on välttämätön. Yhtynyttä oppositiota tarvitaan ohjaamaan muutosta, joka muuten jyrää meidät kuin villintynyt mammuttilauma.
Ei meilläkään kaikki niin hyvin ole. On maailman kärkitila itsemurhissa. Samoin väkivallassa. Tuloerot kasvavat. Oikeistohallinto laiminlyö lähimmäisyyden. Me olemme hyviä ja meillä on asiat hyvin ennen kaikkea puheissa. Julkinen suomalainen itsekehu unohtaa mieluimmin yhteiskunnan varjopuolet. Heikot sortuvat. Eivät siksi, että olisivat heikkoja, vaan koska heitä sorretaan.
Globaali kapitalismi orjuuttaa enemmistöt ja tekee omistajat, ne heistä, jotka onnistuvat kilpailussa, ökyrikkaiksi. Rikkaus on myös valtaa. Ökyrikkaus on ökyvaltaa. Jos haluat menestyä, tee niin kuin kapitaali vaatii. Näin pääset hallitsemaan ympäristöäsi ilman eettisiä pidäkkeitä. Olet itsesi herra, olet omassa maailmassasi ainoa varteen otettava.
Taloudellisen ja poliittisen vallan lisäksi pääoma on myrkyttänyt kulttuurin, koko elämäntavan. Taide, urheilu, viihde, tavat ja mieltymykset ovat läpikapitalisoituneet. Kokonaisuus on niin pitkälle muuttunut, että vain kumous voi pelastaa elämän.
Narsistisen kapitalistin tapoihin kuuluu epäillä kaikkia kriittisiä ääniä. Eivät tutkimukset ole vakuuttavasti todistaneet, että ilmasto lämpenee. Eivät natsit surmanneet miljoonia juutalaisia. Mitä tahansa voi väittää, jos se ajaa väittäjän omaa etua. Tämä politiikasta tuttu menettely on leviämässä sekä tiedotuksen että tieteen maailmaan.
Maailma ei ole tyhjentymätön hyvinvoinnin lähde. Kapitalistin onnea ei voi koskaan riittää kaikille. Eikä se sitä paitsi kuulu oikeistolaisen järjestelmän luonteeseenkaan. Siihen kuuluvat kilpailu, voittaminen ja kilpailijoiden uloslyöminen.
Talouskasvun dogmatiikka on hengenvaarallinen oppi. Ihmisiä suggeroidaan palvomaan kasvua, kuluttamaan, tarkkaamaan markkinoiden ’mielialoja’ ja elämään mammonan ehdoilla. Tästä hyötyy vain mammona itse, se joka sanoo, että millään muulla ei ole merkitystä kuin voiton kokoamisella. Se, joka sanoo, että paras moraalioppi on yksinkertainen itsekkyys, sillä se pitää talouden pyörät liikkeessä.
Muutos on välttämätön. Kommunismillakin oli tämä näkemys ja siitä syntynyt houkutteleva ohjelma. Se oli kuitenkin epäkäytännöllinen, koska se edellytti poliittista ja sotilaallista ylivoimaa. Kumpikaan ei ole helposti saavutettavissa eikä liioin moraalisesti puolustettavissa. Kaikkien osallistuminen ja kaikkien oikeus elämään on perusta, josta ei saa luopua muiden tavoitteiden vuoksi. Tarkoitus ei siis pyhitä keinoja.
Demokraattisesti ja kestävästi toteutuva muutos voi parhaiten tapahtua pienten alkujen kautta. Ne toimivat kuin kiilat suurta kiveä halkaistaessa. Ensin seurataan esimerkkiä siellä täällä, toteutetaan toiveet omassa ja lähipiirien elämässä. Sitten on jo yhteisen päätöksenteon, lakien ja uusien organisaatiomuotojen vuoro.
Tämä tavoitteiden toteutustapa on tuttu demokratian soveltamisesta erilaisilla yhteisötasoilla. Se toimisi nytkin hyvin, ellei olisi kapitalismia, joka vetoaa ’talouden lainalaisuuksiin’. Niiden mukaan on – muka – luovuttava omasta ja lähipiirin vallasta ja riennettävä innolla maailmanlaajaan talouskilpaan, yhdeksi voittoa tuottavaksi nappulaksi.
Siellä vallitsee viidakon laki, pahempikin. Siellä ei ainoastaan taistella elintilasta, vaan pyritään oikeuttamaan 'ennalta estävät' sodat. Kuka viidakossa, ihmistä lukuun ottamatta, ryhtyy raivaamaan tieltään nekin, jotka ehkä saattaisivat olla vastustajia?
Demokraattisissa pyrkimyksissä on paljon sellaista, joka kohtaa kapitalisoituneen kulttuurin vastarinnan. Niihin ei voi liittää talousgurujen vaatimusta kulutuksen lisäämisestä. Demokratia ei myöskään tue pääomien kasaamista harvoille omistajille.
Kapitalismin vastaväitteet, että muutoksesta seuraa konkursseja, työttömyyttä ja rikollisuutta, pitävät paikkansa. Siksikö muutosvoimat vaikenevat, että he itse ovat niin riippuvaisia vallitsevasta järjestelmästä? Ainakin niiltä, jotka ovat ensiksi astuneet ulos talouselämän oravanpyörästä, on vaadittu paljon rohkeutta ja kykyä tulla toimeen vähällä. Mutta heillä on myös ollut kykyä jakaa elämänsä toisten kanssa.He ovat myös uskoneet asiaansa, joka on samalla koko maailman selviytymisen edellytys.
Ohjausta ja säätelyä tarvitaan, ettei muutos muutu kaaokseksi tai katastrofiksi kautta. Hyvinvointivaltio on tavoitellut tällaista säätelijän roolia. Se on kuitenkin tarvinnut jatkuvan talouskasvun antamaa joustovaraa. On ollut mahdollista saman aikaisesti kasata pääomia ja huolehtia jossain määrin syrjäytyjistä, olivat ne ihmisiä tai muuta luomakuntaa. Kuitenkin ympäristökatastrofin uhka ja globaalin kapitalismin riistäytyminen kaikesta poliittisesta valvonnasta ovat tekemässä lopun tästä pohjoismaisesta unelmasta.
Työn ja hyvinvoinnin jakaminen, tähtäimenä tasaisesti jakautunut hyvinvointi koko maailmassa, ei enää toteudu kapitalismin pelisääntöjen varassa. Nyt me muutosta toivovat elämme kuitenkin vielä kapitalistisessa maailmassa, olimmepa kommunisteja, sosialisteja, liberaaleja tai vihreitä. Pienet kiilamme on taottava vapaaehtoisesta kulutuksen vähentämisestä, työn ja tulojen solidaarisesta uudelleenjaosta ja tinkimättömästä demokraattisuudesta.
Suomi on hyvin kehittynyt maa moniin muihin maihin verrattuna. Mitä tekemistä oppositiolla on täällä? Samaa mitä maailmassa kokonaisuutenakin. Toteuttaa muutos, joka on välttämätön. Yhtynyttä oppositiota tarvitaan ohjaamaan muutosta, joka muuten jyrää meidät kuin villintynyt mammuttilauma.
Ei meilläkään kaikki niin hyvin ole. On maailman kärkitila itsemurhissa. Samoin väkivallassa. Tuloerot kasvavat. Oikeistohallinto laiminlyö lähimmäisyyden. Me olemme hyviä ja meillä on asiat hyvin ennen kaikkea puheissa. Julkinen suomalainen itsekehu unohtaa mieluimmin yhteiskunnan varjopuolet. Heikot sortuvat. Eivät siksi, että olisivat heikkoja, vaan koska heitä sorretaan.
Globaali kapitalismi orjuuttaa enemmistöt ja tekee omistajat, ne heistä, jotka onnistuvat kilpailussa, ökyrikkaiksi. Rikkaus on myös valtaa. Ökyrikkaus on ökyvaltaa. Jos haluat menestyä, tee niin kuin kapitaali vaatii. Näin pääset hallitsemaan ympäristöäsi ilman eettisiä pidäkkeitä. Olet itsesi herra, olet omassa maailmassasi ainoa varteen otettava.
Taloudellisen ja poliittisen vallan lisäksi pääoma on myrkyttänyt kulttuurin, koko elämäntavan. Taide, urheilu, viihde, tavat ja mieltymykset ovat läpikapitalisoituneet. Kokonaisuus on niin pitkälle muuttunut, että vain kumous voi pelastaa elämän.
Narsistisen kapitalistin tapoihin kuuluu epäillä kaikkia kriittisiä ääniä. Eivät tutkimukset ole vakuuttavasti todistaneet, että ilmasto lämpenee. Eivät natsit surmanneet miljoonia juutalaisia. Mitä tahansa voi väittää, jos se ajaa väittäjän omaa etua. Tämä politiikasta tuttu menettely on leviämässä sekä tiedotuksen että tieteen maailmaan.
Maailma ei ole tyhjentymätön hyvinvoinnin lähde. Kapitalistin onnea ei voi koskaan riittää kaikille. Eikä se sitä paitsi kuulu oikeistolaisen järjestelmän luonteeseenkaan. Siihen kuuluvat kilpailu, voittaminen ja kilpailijoiden uloslyöminen.
Talouskasvun dogmatiikka on hengenvaarallinen oppi. Ihmisiä suggeroidaan palvomaan kasvua, kuluttamaan, tarkkaamaan markkinoiden ’mielialoja’ ja elämään mammonan ehdoilla. Tästä hyötyy vain mammona itse, se joka sanoo, että millään muulla ei ole merkitystä kuin voiton kokoamisella. Se, joka sanoo, että paras moraalioppi on yksinkertainen itsekkyys, sillä se pitää talouden pyörät liikkeessä.
Muutos on välttämätön. Kommunismillakin oli tämä näkemys ja siitä syntynyt houkutteleva ohjelma. Se oli kuitenkin epäkäytännöllinen, koska se edellytti poliittista ja sotilaallista ylivoimaa. Kumpikaan ei ole helposti saavutettavissa eikä liioin moraalisesti puolustettavissa. Kaikkien osallistuminen ja kaikkien oikeus elämään on perusta, josta ei saa luopua muiden tavoitteiden vuoksi. Tarkoitus ei siis pyhitä keinoja.
Demokraattisesti ja kestävästi toteutuva muutos voi parhaiten tapahtua pienten alkujen kautta. Ne toimivat kuin kiilat suurta kiveä halkaistaessa. Ensin seurataan esimerkkiä siellä täällä, toteutetaan toiveet omassa ja lähipiirien elämässä. Sitten on jo yhteisen päätöksenteon, lakien ja uusien organisaatiomuotojen vuoro.
Tämä tavoitteiden toteutustapa on tuttu demokratian soveltamisesta erilaisilla yhteisötasoilla. Se toimisi nytkin hyvin, ellei olisi kapitalismia, joka vetoaa ’talouden lainalaisuuksiin’. Niiden mukaan on – muka – luovuttava omasta ja lähipiirin vallasta ja riennettävä innolla maailmanlaajaan talouskilpaan, yhdeksi voittoa tuottavaksi nappulaksi.
Siellä vallitsee viidakon laki, pahempikin. Siellä ei ainoastaan taistella elintilasta, vaan pyritään oikeuttamaan 'ennalta estävät' sodat. Kuka viidakossa, ihmistä lukuun ottamatta, ryhtyy raivaamaan tieltään nekin, jotka ehkä saattaisivat olla vastustajia?
Demokraattisissa pyrkimyksissä on paljon sellaista, joka kohtaa kapitalisoituneen kulttuurin vastarinnan. Niihin ei voi liittää talousgurujen vaatimusta kulutuksen lisäämisestä. Demokratia ei myöskään tue pääomien kasaamista harvoille omistajille.
Kapitalismin vastaväitteet, että muutoksesta seuraa konkursseja, työttömyyttä ja rikollisuutta, pitävät paikkansa. Siksikö muutosvoimat vaikenevat, että he itse ovat niin riippuvaisia vallitsevasta järjestelmästä? Ainakin niiltä, jotka ovat ensiksi astuneet ulos talouselämän oravanpyörästä, on vaadittu paljon rohkeutta ja kykyä tulla toimeen vähällä. Mutta heillä on myös ollut kykyä jakaa elämänsä toisten kanssa.He ovat myös uskoneet asiaansa, joka on samalla koko maailman selviytymisen edellytys.
Ohjausta ja säätelyä tarvitaan, ettei muutos muutu kaaokseksi tai katastrofiksi kautta. Hyvinvointivaltio on tavoitellut tällaista säätelijän roolia. Se on kuitenkin tarvinnut jatkuvan talouskasvun antamaa joustovaraa. On ollut mahdollista saman aikaisesti kasata pääomia ja huolehtia jossain määrin syrjäytyjistä, olivat ne ihmisiä tai muuta luomakuntaa. Kuitenkin ympäristökatastrofin uhka ja globaalin kapitalismin riistäytyminen kaikesta poliittisesta valvonnasta ovat tekemässä lopun tästä pohjoismaisesta unelmasta.
Työn ja hyvinvoinnin jakaminen, tähtäimenä tasaisesti jakautunut hyvinvointi koko maailmassa, ei enää toteudu kapitalismin pelisääntöjen varassa. Nyt me muutosta toivovat elämme kuitenkin vielä kapitalistisessa maailmassa, olimmepa kommunisteja, sosialisteja, liberaaleja tai vihreitä. Pienet kiilamme on taottava vapaaehtoisesta kulutuksen vähentämisestä, työn ja tulojen solidaarisesta uudelleenjaosta ja tinkimättömästä demokraattisuudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
