Kukaan ei oo mitään

Kappalaisemme Kalman Jussi, joka ei suostunut nimittämään itseään rovastiksi, joka hän kuitenkin oli, käytti usein pohjalaista hokemaa ”Kukaan ei oo mitään.” Sama esiintyy myös körttisukulaistemme puheissa. Rannikkoruotsiksi lähelle tulee ”He e int naa ti naa, he. Int.”

Viime aikoina olen toistuvasti kokenut näiden ilmaisujen teologisen merkittävyyden. Välillä tuntuu jopa siltä, että tässähän on koko totuus. Varsinkin jos ajattelen itseäni. Se, että en ole yhtään mitään on uskoni ydin.

Jopa sellaisessa rutikuivassa lehdessä kuin Teologinen Aikakauskirja (4/2011) filosofian tohtori Ahti Lampinen pohti luonnontieteiden ja teologian välistä sillanrakentamista samaisen ajatuksen avulla.

Varsinaisen valaistumisen koin, kun olin saanut valmiiksi kirjoitelmani 'Pater Noster Confessio', jossa uskottelin voivani liittyä Isä meidän -rukouksen sisältöön uskoni tunnustuksena – ainakin suurin piirtein. Siinä kun puhutaan ymmärrettävästi maallisesta vaelluksesta, eikä juurikaan puututa taivaallisiin salaisuuksiin. Aikoessani selostaa löytöäni kaveripiirille tulin lukeneeksi tarkemmin Lampisen kirjoituksen, joka romauttikin minut ihan pohjalle.

Näin Lampinen: ”Kun Jumalan laki vaatii ihmistä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiä, tämä vaatimus ylittää sen, minkä ihminen itse voi saavuttaa... Jos ihminen yrittää täyttää lain vaatimuksen teoilla, tämä yritys on olemukseltaan epäuskoa... Tällaiset yritykset johtavat siihen, että jumalaton tulee entistä pahemmaksi.”

Olin myös päätynyt pohdinnoissani siihen, että Vuorisaarna ei ole erityisen puhtaiden kristittyjen moraalioppi, vaan varsinaisen ajallisen uskomme ydin. Siinähän Jeesus julistaa autaiksi kaikki, joita hänen aikalaisensa pitivät epäonnistuneina ja jopa syntisinä: hengessään köyhät, murheelliset, hiljaiset, nälkäiset, janoiset ym. Radiossa puhunut nuorempi pastori Hanna Hella-Aro viittasi rippikoululaisten tästä kehittämään iskulauseeseen: ”Autuas ei valita.” Ymmärsin senkin tarkoittavan, että mitään omaa ei ole todistukseksi autuudesta, eikä sitä tarvitakaan.

Lampinen tiivistää luterilaisen uskon ytimen näin: ”Lain varsinainen merkitys on paljastaa, ettei ihmisellä ole uskoa eikä rakkautta, ei oikeata käsitystä Jumalasta, eikä hän rakasta Jumalaa vaan halveksii häntä. Tästä seuraa myös rakkaudettomuus ihmissuhteissa ja piittaamattomuus suhteessa luontoon. Näin laki auttaa ihmistä tuntemaan kadotettuna olemisensa ja tulemaan itsensä suhteen epätoivoiseksi. Päämäärä on se, että ihminen tietää ja tunnustaa todellisesti olemassa olevan heikkoutensa, pahuutensa ja helvettinsä, sen että hän on erossa Jumalasta ja lähimmäisistään. Silloin hän syyttää itseään Jumalan silmien edessä ja huutaa Jumalan armoa.”

Kyllähän minä tiesin, ettei minulla ole uskoa. Ei varsinkaan sellaista järjenvastaista uskoa, mistä uskontunnustukset puhuvat. Mutta ei minulla myöskään ole sellaista uskoa, jonka voisin käsittää niiden hyvien tekojen kautta, joihin se johtaa. Ymmärsin, ettei minulla ole rakkautta, eikä niin ollen myöskään oikeaa uskoa. Mutta minä kuvittelin, että kunhan saan kiinni sellaisesta oikeasta uskosta, niin sitten ne teotkin alkavat näkyä. Kaipasin nuoruuteni vilpitöntä uskoa. Rukoilin itselleni rakkautta ja siitä juontuvaa toimintaa maailman parantamiseksi. Arvelin, että Isä meidän -rukous olisi vastaus etsintääni.

Sitten yksi filosofi pudotti minut kovalle maalle. Ei ole mitään toivoa siitä, että kaipuuni toteutuisi. Yksinkertainen totuus on se, ettei kukaan ole mitään, eikä pidäkään olla.

Tai niin kuin Lampinen sanoo: ”Jumala ei siis ilmoita itseään viisaudessa, hyvyydessä, rakkaudessa, kauneudessa ja kuolemattomuudessa, vaan ristinmuodossa: puutteessa, jumalattomuudessa, synnissä, kärsimyksessä ja pahassa. Juuri siihen, minkä ihminen kokee väkivaltaisesti hänen elämänotettaan ja ajatteluaan särkeväksi, on kätkeytynyt elämän sana. Jumala luo uutta tyhjästä, pelastaa turmeluksesta, vanhurskauttaa synnistä. Saatuaan armon ihminen on vapautettu väärästä luottamuksesta itseensä ja täytetty hyvillä teoilla.”

Ja tästä jatkaa Kari Latvus, joka piti syyskuussa 2011 sarjan ravistelevia aamuhartauksia radiossa:

”Jumalan edessä ihmisellä ei ole ansioita tai selviytymissuunnitelmia. Pienet yhtä hyvin kuin komeatkin rakennelmat osoittautuvat Jumalan eteen pysähtyessä merkityksettömiksi. Ainoa minkä voin tehdä, on ottaa lahjaksi elämä ja Jumalan antama armo. Terve nöyryys Jumalan edessä avaa tyhjät kädet ja vaientaa turhat sanat. Hengellisen köyhyyden muistaminen avaa silmät näkemään, että Jumalan edessä olemme jokainen elämän ja armon kerjäläisiä. Armo ei unohda oikeuden vaatimusta vaan antaa voimia toteuttaa se.”

Siitä oikeudenmukaisuudesta olen kirjoittanut paljon muualla, ja kirjoitan jatkuvasti. Sanominen vain on niin helppoa, tekeminen se vaikeata on. Että armo antaa voimia ja että se täyttää hyvillä teoilla voi olla totta teoriassa. Mutta ei se näytä olevan minun kohdallani sitä. Minulla ei ole mitään. Tai tarkemmin: minulla on vain nämä kauniit puheet. Tekoja ei. Eipä siis uskoakaan, joka ilman tekoja on kuollut. Enkö ole pudonnut tarpeeksi syvälle? Sinne, missä armo odottaa epätoivoista? Lähdinkö etsimään uskon tekoja, vaikka en armostakaan mitään tiedä? Kummallista, miten nämä vanhat uskonnolliset käsitteet omien teorioitten romahdettua saavatkin sisällön! Ne eivät olekaan hurskastelevia hokemia jossain elämäni periferiasta. Nehän tarkoittavat todellisia asioita, joita kaikesta sielustani, mielestäni ja voimastani kaipaan ja anon!

Latvus kirjoitti myös materiaalisen köyhyyden olemuksesta:
”Onko köyhyys omien virheiden seurausta, oman perheen huonon kasvatuksen hedelmää tai ehkä jopa Jumalan sallima rangaistus?

Näin ajattelevia ihmisiä on maailmassa. Samoin on saattanut joku pohtia myös kirkossa ja luulla käsitystään peräti kristilliseksi. Näin julma ei kuitenkaan Jumalan maailma ole. Jotta tämä tulisi yksiselitteisen selväksi, on napakasti uudelleen nostettava esiin lause, joka muistuttaa Jumalan läsnäolosta köyhyyden maailmassa. Köyhät eivät ole Jumalan hylkäämiä tai unohtamia. Päinvastoin köyhillä, vaivaisilla ja vähäväkisillä ihmisillä on erityinen asema Jumalan edessä.

Tämä tulee esille läpi koko Raamatun:

1) köyhien puolesta ja rikkaiden väärinkäyttämää valta-asemaa vastaan nousivat Vanhan Testamentin profeetat. Velkavankeuteen sysättyjen armahtamista vaativat useat muutkin opetustekstit (3. Moos 25; 5. Moos 15). Jobin kirjan keskeinen väittely syyllisyydestä kiertyy kysymykseen siitä, miten Job on kohdellut köyhiä ihmisiä.

2) Jeesus Nasaretilainen eli köyhien ja velkaantuneiden parissa. Hänelle tuttuja asioita olivat kysymys jokapäiväisestä leivästä tai velan mahdista. Siksi Jeesuksen viesti on lyhyt ja selkeä: ”Autuaita olette te köyhät”. Rikkaalle miehelle Jeesuksen ohjeena on kehotus jakaa omaisuus puutteessa oleville.

3) Entä Paavali ja Jaakob? He tuntuvat usein sijoittuvan teologian kilpakentällä ääripäihin, mutta molempia yhdistää ajatus: muistakaa ensin köyhää, sillä se on osa evankeliumin viestiä.

4) On siis ilmeistä, että "Jumala ei ole luonut köyhyyttä" vaan hyvän maailman, jossa kaikilla on riittävästi.

5) Sen sijaan Jumalan maailmassa "ihminen on luonut köyhyyden" ahneudella ja alistamisella.

6) Siksi jokainen köyhä ihminen maailmassa on tänä päivänä muistutus tarpeesta jakaa hyvää niin, että syntyy tasaus (2. Kor. 8:14).

Mutta minähän en valitakaan köyhyyttäni, tuskin paljon toistenkaan köyhyyttä, vaan oman vähäisen uskoni tehottomuutta. Rakkaudettomuuttani. Pitäisikö minun iloita siitä, että ”näin laki auttaa ihmistä tuntemaan kadotettuna olemisensa ja tulemaan itsensä suhteen epätoivoiseksi”? Minä en ymmärrä, mitä kadotus voisi tarkoittaa, mutta epätoivo saattaa kyllä olla osuva luonnehdinta.

Onko siis hyvä sanoa, että autuaat eivät valita? Vai onko siinä vain toisessa muodossa vanha porvarillis-kristillinen veruke: Täällä tosin kärsit, mutta sitten, taivaassa, kaikki köyhimmätkin ja pahimmin alistetutkin saavat autuuden.
Täytyisi varoa, mitä sanoo. Tai kenties olla hiljaa ja uskoa, toivoa ja rakastaa. Jos sellaisen armolahjan on saanut. Onko joku saanut?

Pater Noster Confessio

Isä.
Isä ei Herran rukouksessa ole vain isä, hän on myös äiti. Oikeastaan kumpikaan sana ei ole riittävä. Rukoilemalla Isää tunnustan uskovani hyvään Luojaan, voimaan, joka ylläpitää minua,meitä ja kaikkea.

Meidän.
Meidän on tässä rukouksessa tärkeä sana. Kyse on yhteisestä uskosta, vakaumuksesta että Hän on kaiken olevan A ja O, niidenkin, jotka eivät häntä tunnusta. Yhteisyys ulottuu ajassa taaksepäin pidemmälle kuin voimme tutkia. Samalla yhteisyys ulottuu kaikkialle ihmiskunnassa ja – niin uskon – muussakin luomakunnassa. Uskoni ei ole yksityisajattelua, en puhuttele vain omaa Jumalaani, vaan meidän Jumalaamme, kaikkien ja kaiken. Aina.

Taivaassa.
Tämä 'taivaassa' on uskonnollista puhetta. Se ei tarkoita konkreettista paikkaa. Se on pikemminkin laatusana. Jumala on 'ulottuvuudessa', jolle ei ole muita määreitä kuin metaforisia, kuvaannollisia. Tietojen ulottuvuudessa Jumalaa ei ole, vaikka Hän uskon mukaan on, eikä taivasta ole, vaikka se uskon mukaan on. Usko on huono väline tiedon täsmentämiseen. Silti uskova luottaa siihen.

Nimesi.
Jumalan nimen pyhittäminen antaa sille uskonnollisen erityisaseman. Ihmisen nimi on merkittävä identiteetin kokemisen ja varjelemisen kannalta. On tilanteita, joissa ihminen haluaa pitää nimensä omana tietonaan. Raamatun maailmassakin Jumalan nimi oli aluksi salaperäinen, sen ääneen lausumista piti varoa väärinkäytön varalta. Kristinuskon kehittyessä Jumala on tullut julkisemmaksi. Jumalalla, joka antoi teloittaa itsensä ristillä, ei voikaan olla mitään salattavaa.

Valtakuntasi.
Taivasten valtakunta, Jumalan valtakunta, on kristinuskon keskeinen, ehkä keskeisin käsite. Jeesus puhui siitä tavantakaa.
Vaikka rukoilen, että se 'tulisi', se ei kuitenkaan ole näkyvä, tuolla tai täällä sijaitseva. Jeesuksen mukaan se on meissä sisäisesti. Tässä mielessä se voi olla ja tulla tässä ajassa, meidän ihmisten parissa. Uskon että Jumalan valtakunta myös tulee eli toteutuu kaikessa luomakunnassa.
Jumalan valtakunta ei ole tuonpuoleinen siinä merkityksessä, että vasta kuolema avaisi sen portit meille. Mutta alkuperältään se on tuonpuoleinen, transsendentti. Se toteutuu vain Jumalan tahdosta.
'Valtakunta' -sana on poliittisena käsitteenä nykyisin vanhentunut. Rukouksen kielessä sillä kuvataan uskon konkretisoitumista, kristityn elämän päämäärää. Se on uskomme tuottamaa tekemistä. Samalla se on sellaista toimintaa, jota ei tapahtuisi, ellei Jumala tahtoisi meidän toimivan niin.

Tahtosi.
Maan päällä kuten taivaassa. Tätä kohtaa on yleensä käytetty kuvastamaan ihmisen nöyrtymistä kohtalonsa edessä. Ei siis oma tahtoni, vaan Jumalan. Toisinkin voidaan tämä rukous tulkita. Oman tahtomme tulisi mukautua Jumalan tahtoon. 'Maan päällä' on toiminnan ulottuvuutemme, jossa meidän omakin valtamme pätee. Oikein olisi, että se korreloisi Jumalan tahdon kanssa. Toteutusta vaikeuttaa se, että Jumalan tahto on jossain määrin tutkimaton, arvaamaton. On opittu ajattelemaan niin, että on tyydyttävä toivomaan, pyytämään, että se mitä toteutamme, vastaisi Jumalan tahtoa. Pyydämme siis johdatusta omaan vallankäyttöömme.

Leipämme.
Tähän yhteen sanaan 'leipä' keskittyy kaikki hyvä ja tarpeellinen, mitä 'maallinen' elämämme tarvitsee. Martti Lutherin luettelo siitä, mitä kaikkea jokapäiväinen leipä merkitsee, on vaikuttava. Siitä ei puutu mitään hyvää. ”Kaikki mikä kuuluu ruumiin ravintoon ja välttämättömiin tarpeisiin” sanoo Luther, ”kuten ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, kontu, pelto, karja, raha, omaisuus, hurskas puoliso, kunnolliset lapset, luotettavat alaiset, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, hyvät tavat, järjestys, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sen kaltainen.” Näiden kaltaisista oman aikamme Luojan lahjoista meidänkin hyvä elämämme koostuu.

Anteeksi.
Yksimielisyyttä ei Suomessa ole saavutettu siitä, pyydämmekö Herran rukouksessa anteeksi 'syntejämme' (luterilaiset) vai 'velkojamme' (ortodoksit). Mikä on näiden ero? Elämmekö lainan varassa? Kyllä. Kykenisimmekö maksamaan sitä lainaa takaisin? Emme. Rikommeko elämän lainaehtoja vastaan? Kyllä. Kykenemmekö elämään tekemättä tätä syntiä? Emme. Molemmissa tapauksissa vääryytemme ydin lienee se, että kuvittelemme voivamme elää omassa varassamme ja nuhteettomasti.
Luterilaisittain synnin ytimeen kuuluu armollisen Jumalan kieltäminen. Emme mielestämme tarvitse 'ulkopuolisen' apua elääksemme hyvää elämää. Ortodoksi on kokonaisvaltaisempi. Koko olemassaolomme on lainaa Luojalta, ja silti me luulemme omistavamme elämämme. Siinä piilee meidän syvä erehdyksemme.
Sanomme: 'niin kuin mekin annamme anteeksi'. Olisiko sanottava toisin päin? Eihän Jumalan kannata noudattaa meidän esimerkkiämme. Siis mekin haluamme antaa anteeksi, koska Isä antaa meille anteeksi. Kuitenkin Vuorisaarnan tekstissä tämä rukous on niin kuin olemme sen ennenkin lausuneet: samalla kun ja niin kuin me annamme anteeksi lähimmäisillemme, pyydämme Jumalaakin antamaan meille anteeksi.

Kiusaukseen.
Älä saata meitä kiusaukseen. Aiheuttaako Jumala kiusauksen? Ei. Uusi suomalainen raamatunkäännös sanookin: 'Älä anna meidän joutua kiusaukseen.' Siis pyydämme 'Varjele!' emme suinkaan 'Älä kiusaa!' Uuden testamentin alkuteksti on kuitenkin lähempänä vanhaa suomennosta. Peritty kirjoitustapa ei taaskaan taivu meidän nykylogiikkaamme.

Pahasta.
Varjele meitä tekemästä pahaa, tai joutumasta pahuuden valtaan. Olemmeko me niin voimattomia, että meidän on pyydettävä Jumalaa auttamaan meitä voidaksemme välttää pahoja ajatuksia, sanoja, tekoja? Olemme. Onko paha jonkinlainen vastavoima Jumalalle, ehkä persoonallinen Saatana, kiusaaja? Ei ole. Me osaamme haluta pahaa ihan itse.

Tähän päättyy Vuorisaarnaan kirjattu Jeesuksen rukous. Loppuosa tuntemastamme versiosta (”sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia”) on liturgista lisää, myöhempien rukoilijoiden tarpeisiin syntynyttä.

Siunatut

Marianpäivän sanoma oudosti raskaaksi tulleelle Joosefin morsiamelle ei vastaa ennakkoluuloja. Se ei sisällä kysymyksiä siitä, oletko oikealla tavalla tullut onnelliseksi. Ei siitä, onko sinulla lupa saada tämä lapsi, tai tämä mies. Tai millainen pari te oikein olette.

Sanoma on ainoastaan: olet siunattu.

Sen sanoo Marialle vanha sukulaisnainen, joka hänkin on saanut kokea ihmeen. Hän kyllä ymmärtää. Hän tietää, että siinä onnessa tuntee kiitollisuutta. Eikä muuta. Marian kiitosvirressä kiitollinen onni suorastaan hullaannuttaa nuoren naisen ylistämään Jumalan huolenpitoa kaikista ja koko maailmassa.

Paljon vihaa ja kärsimystä aiheuttaneessa parisuhdekeskustelussa on ehkä jotain unohtunut. Kun kiistellään siitä, keiden parisuhteen kirkko saa sinuata ja minkälaisin rukouksin, ei aina huomata, että Jumala on jo väkevästi siunannut näitä pareja, kaikkia. Jumala on jo rikastuttanut heitä, olkoon heidän suhteensa minkä niminen hyvänsä, antamalla heidät toinen toisilleen. Tämä lahja on kaikkein keskeisin, ja sehän on jo annettu ja saatu ennen ensimmäistäkään kirkollista toimenpidettä.

Se parisuhteiden siunaaminen, jota kirkolta pyydetään, minultakin kirkon pappina, merkitsee iloitsemista iloitsevien kanssa. Siihenhän Uusi testamentti kehoittaa. Se on Roomalaiskirjeen mukaan kristillistä elämää. Se on jo saadun siunauksen tiedostamista ja kiitollisuutta siitä.

Nyt näyttävät yhteiskunnan lait olevan kirkon käytäntöä edellä. Me vasta emmimme kirkossa, onko tähän lupa, mitä siitä seuraisi, mitä Jumala on todella sanonut? Lainsäätäjät ovat olleet johdonmukaisia ja tahtoneet antaa samat oikeudet iloon ja kiitollisuuteen kaikille ihmisille.

Miksi ei siis uloteta avioliiton siunaamista kaikkiin yhteiskunnan hyväksymiin parisuhteisiin? Olemalla siunaamatta joitakin pareja me vain kieltäisimme sen siunauksen, jonka he jo ovat vastaanottaneet suoraan kaiken hyvän antajalta, Luojalta, Jumalalta.

Lainsäätäjienkin pitäisi viedä loppuun hyvin alkanut työnsä. Uskon, että näin ennen pitkää tapahtuukin. Silloin yhteiskunta tunnustaa homo- ja lesbopareillekin samat oikeudet ja velvollisuudet kuin aviopareille. Kirkon päättäjien olisi heidänkin vietävä kangerrellen alkanut työnsä loppuun. Silloin kaikki parit ovat tervetulleita seurakunnankin kanssa sekä iloitsemaan että tarpeen tullen itkemään. Sehän siis on kirkon opin mukaista toimintaa, uudistumista näkemään, mikä on Jumalan mielen mukaista.

Siunaus on jo läsnä. Seurakunnan vastaus on kiitollinen ylistys, ilo iloitsevien kanssa, itku itkevien kanssa. Ketään ei suljeta ulkopuolelle, niin kuin Herrammekaan ei sulje ketään ulos.