Pientä toivoa näkyvissä

Raamatussa, Heprealaiskirjeessä (11:1) usko määritellään näin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Kristinusko on toivon uskonto. Ihmiskunnan tulevaisuus ei sen mukaan riipu omista ponnisteluista, ei ainakaan yksinomaan, eikä ensisijaisesti. Kristinuskon toivon yhdistäminen maailman tulevaisuuden näkymiin merkitsee kaiketi lähinnä sitä, että kristitty ei anna periksi murskaavillekaan tosiasioille. Kristittynä uskon, että se mitä toivon globaalin kapitalismin tilalle, voi muuttua todellisuudeksi, ja että sen puolesta kannattaa tehdä työtä.

Euroopan kirkkojen yhteiskuntatyön piirissä kehitettiin Hyvä työ –ohjelma, joka on saanut kannatusta myös ammattijärjestöissä. Työn muutos edellyttäisi ohjelman mukaan edellä kuvatun kaltaisia perustavia yhteiskunnallisia muutoksia.

Tähänastinen kehitys hyvinvointivaltioissa ei ole toteuttanut läheskään kaikkia Hyvän työn kriteerejä. Olemme kaukana sellaisesta tilanteesta, jossa
- työ tuottaa vain sellaista, millä on todellista arvoa
- jokaisen ihmisen arvoa kunnioitetaan
- kaikille tarjotaan kunnollinen toimeentulo ja kunnolliset työskentelyolosuhteet
- työn tekijällä on mahdollisuus vaikuttaa työn toteutukseen ja rytmiin
- työn tekijällä on mahdollisuus riittävään lepoon ja rentoutukseen
- työn ja perheen yhteensovittaminen tulee mahdolliseksi

Olennainen syy siihen, että työn toteuttaja on vieläkin hyvinkin alistetussa asemassa, on se, että työtä ei kapitalismissa käsitetä työn tekijän omaisuudeksi, vaan se on työn teettäjän määräysvallassa. Entistä laajemmassa mitassa pääoma, jota työ suoraan tai välillisesti palvelee, pyrkii irtautumaan kaikkien hallitusten ohjauksesta tekemään voittoa mahdollisimman riippumattomasti.

Miksi uskon, että jotakin pientä toivoa kuitenkin on näkyvissä? Koska näen muun muassa seuraavia pieniä hyviä enteitä, jotka kertovat, että Hyvän työn ohjelma ainakin jossain määrin on toteutumassa:

Palvelusektori on kasvanut. Julkinen palvelusektori, erityisesti vanhustenhoito, saa puheissa ja käytännössä arvostusta. Paperimiehiä koulutetaan lähihoitajiksi ja talonmiehiksi. Ne ovat tosin suhdanneherkkiä aloja, onnistuminen riippuu verovaroista. Palvelut ovat valitettavasti joutuneet vaihtoarvon muutosten uhriksi ja käyttöarvo, eli rahallisesta arvosta riippumaton tosiasiallinen arvo, on tärkeä enää vain vapaaehtoissektorilla.

Luonnon kuormitusta on hillitty säännöillä. Ympäristön tilaa valvotaan hyvin. Ekotuotteet käyvät kaupaksi. Luonnon moninaisuuden itseisarvo aletaan hyväksyä. Samalla kuitenkin valtion johto tahtoo kulloisenkin taloustaantuman korjaamiseksi, että kansa kasvattaisi nopeasti kulutusta. Ympäristön säästötoimia luvataan, mutta vasta laman jälkeen ja silloinkin hitaasti. Hallitus siis lupaa jokaiselle jotakin eli on ympäristöpolitiikassaan linjaton.

Työntekijäpuoli on alkanut vaatia luottamusta. Kun hallitus omavaltaisesti päätti nostaa eläkeikää nousi protestiaalto. Lauri Ihalainen, Risto Pelkonen ym. osoittivat matalan eläköitymisiän syyksi työolot, ihmisten huonon kohtelun työpaikoilla, joka nyt estää viihtymästä kauan työssä. Luottamuspääomaa olisi nyt varjeltava talouskriisin hoitamiseksi, muta esim. Lex Nokia on koettu työntekijöihin kohdistuvaksi epäluottamukseksi.

Kirkon rooli toivon herättäjänä on vahvistunut. Kirkon ja seurakuntien ympäristötyö, sisäinen ja ulospäin suuntautuva, ovat tulleet tunnetuiksi ja hyväksytyiksi. Hyvä muutos –projekti on merkki kirkon oman työpolitiikan merkityksen arvostamisesta.
Palvelupainotteinen talous on humaanimpaa kuin tavarapainotteinen. Palveluja sekä luonto- ja ihmisarvoja on mahdollista kehittää saman aikaisesti.

Kriisi avaa mahdollisuuksia. Talouden rakenne voi muuttua hallitusti, kun tulee tilaa uusille, ihmistä ja luontoa arvostaville vaihtoehdoille.

Antavatko nämä pienet toivon merkit mahdollisuuden työskennellä paremman hyvinvoinnin edistämiseksi ja samalla kuluttaa aineellisia ja henkisiä voimavaroja oikeudenmukaisemmin?

Kulutuksen vähentäminen on paikallaan siellä, missä sitä on yli kohtuuden. Mutta globaalin kapitalismin luonteeseen kuuluu, että sadat miljoonat saavat jokapäiväisiä tarpeitaan varten vähemmän kuin olisi kohtuullista. Eivätkä he asu ainoastaan köyhissä maissa. Meidän maassammekin monet joutuvat talouslaman pakottamina kokemaan köyhyyttä.

Yksilötasolla Johannes Kastajan paitasääntö (Lk 3:11) on hyvä: "Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin." Pitäkäämme kiinni yhteiskunnankin tasolla siitä, että jaetaan olemassa olevat aineelliset ja henkiset rikkaudet oikeudenmukaisesti. Voidaanko jakaa työkin? Ja ennen kaikkea, voidaanko työ ottaa tekijöidensä haltuun?

Tuotetaan tarpeellista, vaatii Hyvä työ-ohjelma. Vauraus voi muodostua painotetummin muusta kuin tavaratuotannosta. Ihmistyövoimaa, sekä fyysistä että henkistä, voidaan käyttää enemmän sellaisen tuottamiseen, millä on todellista käyttöarvoa, kuten palvelujen kauneuden, välittämisen.