Menestys luo köyhyyttä

Enpä tiennyt, että...
Jännittäviä erämaa- ja luontokirjoja kirjoittanut Jack London julkaisi jo 1908 kirjan The Iron Heel, suomennettu nimellä Rautakorko jo 1910. Se on merkillinen profetia, joka ulottuu satoja vuosia eteenpäin, varsin paljon pessimistisempänä kuin tämä blogini. Mutta ei voi kuin suu auki ihmetellä 1916 kuolleen kirjailijan realistista kuvausta kapitalismista, eli ’rautakorosta’, joka teki vapauden Yhdysvalloista teollisuusorjien maan. Uudet maahanmuuttajat elivät kurjuudessa, näkivät nälkää, saivat nälkäpalkkaa ja joutuivat aseistettujen lakonmurtajien uhreiksi. Kehitys yhteiskunnan huipulla oli sekin moraalitonta. Opettajia, lehdistön edustajia ja tiedemiehiä lahjottiin, suurpääoman säätiöt ohjasivat yhteiskunnan kehitystä ja kirkotkin olivat pääoman talutusnuorassa. Työväenliike kohtasi laitonta väkivaltaa, lynkkauksia ja oikeusmurhia, mutta se eli olosuhteiden esiin pakottaman suosionsa huippukautta. Kirja on realismissaan kammottava, eikä se lupaa parempaa tulevaisuutta kolmeen sataan vuoteen.

Ehkä kehitys on kuitenkin kulkenut hieman toisin, vaikka kapitalismi onkin jatkanut maailmanvalloitustaan. Se on kuitenkin kohdannut sekä alistettujen että omantunnonherkkien parempiosaisten kritiikkiä. Kapitalismin on täytynyt tietenkin myöntää, että lypsävää lehmää ei kannata teurastaa, eikä tuotannon pienintä ratasta, ihmistä, kannata näännyttää kuoliaaksi.

Joka tapauksessa rikkaiden rikastuminen edellyttää köyhien köyhtymistä. Jotta tämä yhtälö ei johtaisi aivan mahdottomuuksiin, on keskiluokan rikastuttava niin paljon, että heitä verottamalla voidaan suoda köyhille jonkinlainen sosiaaliturva, tai edes, kulttuurista riippuen, satunnaisia almuja. Eräs keino koota lisää veroja, on saada työssä olevat tekemään entistä enemmän ja tämän ohessa kuluttamaan entistä enemmän. Tämä strategia viettää juuri nyt loistokauttaan.

Edellä sanottu on kuitenkin huipentumassa pohjoisissa yhteiskunnissamme katastrofaalisella tavalla. Pääoman katkeamaton kokoaminen edellyttää tuotannon siirtämistä köyhiin maihin, joissa ihmisoikeudet ja työolot ovat alkeellisella tasolla. Samalla syntyy täällä meillä lisää tarvetta keinotekoisesti ylläpitää työstä syrjäytettyjä ja meillekin syntyneissä alipalkatuissa töissä kituvia ihmisiä.

Köyhyys ei ole ainoastaan tulojen vähyyttä. Se ilmenee myös sananvallan puutteena, koulutuksen vähyytenä ja hyödyttömyytenä kun se ei takaa työn saantia ja poliittisen osallistumisen turhauttavuutena. Elämän ankeus, yksinäisyys, masennus ja pelot ovat osa köyhyyttä. Nämä koskevat perustarpeita, joita vain osa ihmisistä missään päin maailmaa voi pitää itsestään selvänä. Ulrich Duchrowin mielestä maailmassa vallitsee globaali apartheid suhteessa 1:4, yhtä rikasta kohti on neljä köyhää.

Joka tahtoo tehdä työtä yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaihtoehtojen kehittämiseksi, sen on ymmärrettävä vallitsevan talousjärjestelmän strategioita ja mekanismeja. Asiat ovat useinkin tuttuja paikallistasolla, mutta se ei riitä. On nähtävä paikallisten epäkohtien riippuvuus maailmanlaajoista ratkaisuista. Aristoteleen mielestä sellainen taloudellinen vaikutin (esim. ahneus), joka ei pohjaudu sosiaalisiin suhteisiin, ei ole luonnollinen, eikä hyvä. Toisistaan huolehtiminen on aito työn vaikutin. Mutta nyt se ei riitä ainoastaan kylän tai heimon alueella, vaan sen pitäisi toteutua maailmanlaajasti. Huolenpito on kuitenkin jäänyt junasta siinä mielessä, että yhteiset poliittiset elimet, jotka maailmantaloutta voisivat säädellä, puuttuvat lähes täysin. Nekin, jotka ovat, lähinnä ns. Bretton Woods –järjestöt, ovat tiiviisti rikkaitten maitten hallinnassa. Rahan ja vallan liitto on tehnyt tyhjäksi köyhien maitten unelmat saada oikeutta tätä tietä. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen: edes maailman suurvallat eivät pysty valvomaan pääomia, vaan pääomat ohjaavat maailman valtioita ja niiden järjestöjä.

Liberalismin ajatus oli, että rikkaitten rikastuminen, eli menestyvä yrittäjyys, nostaa vähitellen, kuin näkymättömän käden jakamana rahana, myös kurjistuneet kansanosat keskiluokkaiseen hyvinvointiin. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan ero ääripäitten välillä vain kasvaa.

Näkymätön käsi onkin vaihtunut tietoisesti jakamista hillitsevään poliittiseen käteen. Lahjonta ja muu korruptio on yleistynyt. Poliitikon työ on vaihtunut puhdasotsaisesta yhteiskuntamoraalin vartijasta menestyjän rooliin. Pahimmillaan tätä ohjaa julkisuuden tarve, samantekevää kertovatko mediat hyvää vai pahaa.

Duchrow kyselee, miten taloudesta, joka aluksi oli yhteiskunnan liitännäinen, tulikin hallitseva tekijä? Milloin yhteiskunnasta tuli markkinoitten liite? Vähittäisen muutoksen myötä koko yhteiskunnasta on tullut toisiinsa kytkeytyneiden markkinoiden järjestelmä, markkinayhteiskunta. Kyse ei ole ainoastaan tuotannosta. Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös tuloihin ja niiden kautta kulutukseen. Samoista markkinoiden laeista riippuvat myös talouden toimijoiden maksamat korot ja keräämät voitot. Kun näitä markkinoiden lainalaisuuksia pidetään kumoamattomina, ne todellisuudessa alkavat ohjata ja pakottaa yhteiskuntia sekä vapauttamaan markkinat että itsekin alistumaan niihin alkamalla toimia omassakin keskuudessaan niiden mukaisesti. Suomalaisen kuntatalouden kehitys on tästä varoittava esimerkki. Palvelut on kilpailutettu epäluotettaviksi. Kuntalaisista on tehty asiakkaita ilman aitoa valinnan mahdollisuutta.

Miten tämä on ollut mahdollista? Tyhmiäkö me olemme? Annamme vaivalla hankitun paikallisen ja kansallisen demokratiamme kivikovan kapitalismin hallintaan. Vieläpä uskomme poliitikkojen vakuutteluun, että se on ainoa mahdollisuutemme.

Uskommeko siis, että järki vaatii pyrkimään maksimaalisiin voittoihin? Uskommeko, että ihmisten ainoa arvokas ominaisuus on heidän työkykynsä, eli kykynsä hyödyttää voittoa tavoittelevaa pääomaa? Näiden avullako suurin mahdollinen hyvinvointi saavutetaan? Tämän uskomuksen mukaan valtiolla, kunnilla ja muilla ihmisten yhteiskunnallisilla organisaatioilla on ainoastaan pyhä tehtävä varmistaa markkinoiden omalakisuutta.

Jossakin historian vaiheessa pyrkimys yleiseen toimeentuloon ja henkiseen hyvinvointiin onkin vaihtunut pyrkimykseen kerätä voittoja. Ja niitähän voi vain kerätä toisilta, jotka siis häviävät tässä kaupassa. Mitä isommat voitot, sitä harvemmassa on voittajia – ja sitä yleisempää on häviäjien köyhtyminen. Inhimillisyys ja lajin säilyttäminen ovat tuottaneet erilaisia suojaverkkoja tämän uhkarohkean kilpailun häviäjien turvaksi. Mutta yhä tavallisempaa on ajatus, että siitä ei pidä verottaa voittajia, vaan niitä, joita suojellaan. Tässä on jotakin tuttua. Hölmölässä käytettiin tunnetusti tällaista logiikkaa. Nostakoot itse itsensä suosta.