Miten se nyt näin meni, tohtori Luther?

Uskonpuhdistaja Martin Lutherin mukaan työtä pitää ihmisen tehdä otsansa hiessä, ”niin että hiki nenän päästä noruu”. Näin on tullut tehtyä, minun niin kuin varmaan sinunkin.

Martti-tohtorin perustelu oli se, että meidän täytyy tehdä ahkerasti työtä, että kanssaihmisillämme olisi ihmisen arvon mukainen elämä. Hänenkin aikanaan oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä, joten tavoite oli todella perusteltu.

Vieläkin käytetään samaa perustelua, mutta yhteiskunnan kehitys on tuonut siihen pari mutkaa lisää. Emme enää anna työmme tuloksia suoraan tarvitseville, vaan ne menevät ensin kapitalistille. Tämä voi olla iso porho tai pieni osakesäästäjä, ihan sama. Meitä vaaditaan antamaan työlle yhä enemmän. Perusteluna kuulemme, että vain siten isot ja pienet omistajat voivat maksamillaan veroilla ylläpitää hyvinvointivaltiota.

Samaan hengenvetoon tai vähän häveliäämmin eri yhteydessä sama omistava luokka huutaa kovaan ääneen, että heitä verotetaan liikaa. Jos on pakko verottaa, otettakoon rahat kaikilta, jotka syövät, juovat ja tupakoivat. Eli maksakoot hyvinvoinnista kaikki muutkin, ainakin ne, jotka tekevät työtä tai saavat entisen työnsä perusteella eläkettä.

Tätäkö tarkoititte, tohtori Luther? Jotenkin uumoilen, että ette halunnut ihmisten tekevän yhä ahkerammin työtä, jotta yhä vauraampi omistava luokka pääsisi helpommalla harjoittaessaan valtion heiltä vaatimaa lähimmäisrakkautta.

Olemmeko unohtaneet luterilaisen ahkeruussäännön toisen puolen? Eihän työn tarkoitus ole ollenkaan koota hyvää itselle, saati voittaa tässä rohmuamiskilpailussa muut. Nykyisen laajentuneen maailmankuvan aikana yhteisen työn päämääränä on luoda maailmaan sellaiset olot, joissa kaukaisetkin lähimmäiset voivat elää yhtä hyvää elämää kuin mekin.

Luulenpa, että Luther olisi jo ajat sitten, maailman menoa tarkkaillessaan, sanonut ”kiitos riittää”! Riittää meille hyvinvoiville länsimaalaisille, joihin kunnioitettu tohtorimmekin epäilemättä luterilaisena kirkonmiehenä kuuluisi. Vähemmälläkin todella tulee toimeen. Mutta vielä vakavammin häntä tympisi se epävanhurskaus, joka jatkuu niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa, että toimeentulon rajoilla ja sen allakin sinnittelee niin suuri määrä sisariamme ja veljiämme.

Samanlainen luova henki ja uskonnollinen nero kuin Luther voisi kirkon johtajana todella heittää sikseen joutavat kinastelut siitä saako pappisnaisia vihkiä tai homopareja siunata ja keskittyä irrottamaan yhteiskuntaa kapitalismin orjuudesta kohti todellista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Sellaista uskonpuhdistajaa me tarvitsisimme. Hän julistaisi, että se talouden ja sotilaallisen logiikan laki, joka ei anna ihmisarvoa köyhille, on peräisin Mammonalta ja Saatanalta.

Luther ei antanut lupaa loputtomaan rohmuamiseen. Hän ei ollenkaan antanut lupaa oman edun tavoitteluun. Kuka sen luvan sitten on antanut? Profeettana mainitaan usein Adam Smith, 1700-luvun moraalifilosofi. Hänen nimiinsä on pantu ajatus, että ihmisten pitää ahkerasti tavoitella vaurautta, jotta siitä sitten riittäisi jaettavaa köyhimmillekin. Kuulostaako tutulta? Asiantuntijat väittävät, ettei Smith niin sanonut, ihan niin kuin minäkin tässä yritän todistella, ettei Lutherin teologia tue tuollaista jumalattomuutta. Mahdammeko enää väärintulkinnoille mitään, kun vallitseva moraali tekee ahneudesta suorastaan hyveen?

Kaikki, jotka sitoutuvat jatkuvaan talouskasvuun, niin kuin maailman rikkaitten maitten kokous G 20 viimeksi kesäkuussa tänä vuonna teki, ovat ahneen antikristillisen hengen asialla. Talouden kasvu yli luonnon ja ihmiskunnan sietokyvyn on ahneutta, jota Luther vastusti enemmän kuin epäuskoa. Uskon varsinainen vastakohta hänen mielestään on ihmisten katala ja loppumaton ahneus. Tälle tielle ovat eksyneet niin Suomi kuin muutkin maailman vauraat maat. Pieni on se vastaan pyristelevien joukko, ja köyhä, joka omastaan tinkien haluaa pysäyttää Mammonan etenemisen.

Voiko Mammonan pysäyttäminen ylipäätään onnistua? Ei varmaankaan. Emmekö me ja meitäkin idealistisemmat ihmiset ole lopultakin kiinni itsekkyydessä? Oman mukavuuden ja viimeistään leveän leivän varmistaminen tulee tiukan paikan tullen sittenkin tärkeimmäksi moraaliohjeeksi. Onko ajan eetos ikuisesti se, että itsekkyys pitää pyörät pyörimässä, epäitsekkyys johtaa vain laiskuuteen ja vaatimaan yhteiskunnalta elatusapua?

Armoa! Armoa Luther tarjoaakin. Armoa tarjoaa kristinusko jokaiselle, joka tuskailee epäuskon eli ahneuden umpikujassa. Ei armoa tarjota siksi, että vääryys saisi jatkua, vaan siksi, että me armahdettuina synnin tekijöinä jaksaisimme tehdä uskomme mukaista vaikkakin toivottomalta vaikuttavaa työtä maailman oikeudenmukaisuuden puolesta. Raamatun sanoma meidän ajallemme on, että armo on katoamaton luonnonvara, että se on suorastaan jokamiehen oikeus. Siinä on maailman toivo.

1 kommentti: