Kukaan ei oo mitään

Kappalaisemme Kalman Jussi, joka ei suostunut nimittämään itseään rovastiksi, joka hän kuitenkin oli, käytti usein pohjalaista hokemaa ”Kukaan ei oo mitään.” Sama esiintyy myös körttisukulaistemme puheissa. Rannikkoruotsiksi lähelle tulee ”He e int naa ti naa, he. Int.”

Viime aikoina olen toistuvasti kokenut näiden ilmaisujen teologisen merkittävyyden. Välillä tuntuu jopa siltä, että tässähän on koko totuus. Varsinkin jos ajattelen itseäni. Se, että en ole yhtään mitään on uskoni ydin.

Jopa sellaisessa rutikuivassa lehdessä kuin Teologinen Aikakauskirja (4/2011) filosofian tohtori Ahti Lampinen pohti luonnontieteiden ja teologian välistä sillanrakentamista samaisen ajatuksen avulla.

Varsinaisen valaistumisen koin, kun olin saanut valmiiksi kirjoitelmani 'Pater Noster Confessio', jossa uskottelin voivani liittyä Isä meidän -rukouksen sisältöön uskoni tunnustuksena – ainakin suurin piirtein. Siinä kun puhutaan ymmärrettävästi maallisesta vaelluksesta, eikä juurikaan puututa taivaallisiin salaisuuksiin. Aikoessani selostaa löytöäni kaveripiirille tulin lukeneeksi tarkemmin Lampisen kirjoituksen, joka romauttikin minut ihan pohjalle.

Näin Lampinen: ”Kun Jumalan laki vaatii ihmistä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiä, tämä vaatimus ylittää sen, minkä ihminen itse voi saavuttaa... Jos ihminen yrittää täyttää lain vaatimuksen teoilla, tämä yritys on olemukseltaan epäuskoa... Tällaiset yritykset johtavat siihen, että jumalaton tulee entistä pahemmaksi.”

Olin myös päätynyt pohdinnoissani siihen, että Vuorisaarna ei ole erityisen puhtaiden kristittyjen moraalioppi, vaan varsinaisen ajallisen uskomme ydin. Siinähän Jeesus julistaa autaiksi kaikki, joita hänen aikalaisensa pitivät epäonnistuneina ja jopa syntisinä: hengessään köyhät, murheelliset, hiljaiset, nälkäiset, janoiset ym. Radiossa puhunut nuorempi pastori Hanna Hella-Aro viittasi rippikoululaisten tästä kehittämään iskulauseeseen: ”Autuas ei valita.” Ymmärsin senkin tarkoittavan, että mitään omaa ei ole todistukseksi autuudesta, eikä sitä tarvitakaan.

Lampinen tiivistää luterilaisen uskon ytimen näin: ”Lain varsinainen merkitys on paljastaa, ettei ihmisellä ole uskoa eikä rakkautta, ei oikeata käsitystä Jumalasta, eikä hän rakasta Jumalaa vaan halveksii häntä. Tästä seuraa myös rakkaudettomuus ihmissuhteissa ja piittaamattomuus suhteessa luontoon. Näin laki auttaa ihmistä tuntemaan kadotettuna olemisensa ja tulemaan itsensä suhteen epätoivoiseksi. Päämäärä on se, että ihminen tietää ja tunnustaa todellisesti olemassa olevan heikkoutensa, pahuutensa ja helvettinsä, sen että hän on erossa Jumalasta ja lähimmäisistään. Silloin hän syyttää itseään Jumalan silmien edessä ja huutaa Jumalan armoa.”

Kyllähän minä tiesin, ettei minulla ole uskoa. Ei varsinkaan sellaista järjenvastaista uskoa, mistä uskontunnustukset puhuvat. Mutta ei minulla myöskään ole sellaista uskoa, jonka voisin käsittää niiden hyvien tekojen kautta, joihin se johtaa. Ymmärsin, ettei minulla ole rakkautta, eikä niin ollen myöskään oikeaa uskoa. Mutta minä kuvittelin, että kunhan saan kiinni sellaisesta oikeasta uskosta, niin sitten ne teotkin alkavat näkyä. Kaipasin nuoruuteni vilpitöntä uskoa. Rukoilin itselleni rakkautta ja siitä juontuvaa toimintaa maailman parantamiseksi. Arvelin, että Isä meidän -rukous olisi vastaus etsintääni.

Sitten yksi filosofi pudotti minut kovalle maalle. Ei ole mitään toivoa siitä, että kaipuuni toteutuisi. Yksinkertainen totuus on se, ettei kukaan ole mitään, eikä pidäkään olla.

Tai niin kuin Lampinen sanoo: ”Jumala ei siis ilmoita itseään viisaudessa, hyvyydessä, rakkaudessa, kauneudessa ja kuolemattomuudessa, vaan ristinmuodossa: puutteessa, jumalattomuudessa, synnissä, kärsimyksessä ja pahassa. Juuri siihen, minkä ihminen kokee väkivaltaisesti hänen elämänotettaan ja ajatteluaan särkeväksi, on kätkeytynyt elämän sana. Jumala luo uutta tyhjästä, pelastaa turmeluksesta, vanhurskauttaa synnistä. Saatuaan armon ihminen on vapautettu väärästä luottamuksesta itseensä ja täytetty hyvillä teoilla.”

Ja tästä jatkaa Kari Latvus, joka piti syyskuussa 2011 sarjan ravistelevia aamuhartauksia radiossa:

”Jumalan edessä ihmisellä ei ole ansioita tai selviytymissuunnitelmia. Pienet yhtä hyvin kuin komeatkin rakennelmat osoittautuvat Jumalan eteen pysähtyessä merkityksettömiksi. Ainoa minkä voin tehdä, on ottaa lahjaksi elämä ja Jumalan antama armo. Terve nöyryys Jumalan edessä avaa tyhjät kädet ja vaientaa turhat sanat. Hengellisen köyhyyden muistaminen avaa silmät näkemään, että Jumalan edessä olemme jokainen elämän ja armon kerjäläisiä. Armo ei unohda oikeuden vaatimusta vaan antaa voimia toteuttaa se.”

Siitä oikeudenmukaisuudesta olen kirjoittanut paljon muualla, ja kirjoitan jatkuvasti. Sanominen vain on niin helppoa, tekeminen se vaikeata on. Että armo antaa voimia ja että se täyttää hyvillä teoilla voi olla totta teoriassa. Mutta ei se näytä olevan minun kohdallani sitä. Minulla ei ole mitään. Tai tarkemmin: minulla on vain nämä kauniit puheet. Tekoja ei. Eipä siis uskoakaan, joka ilman tekoja on kuollut. Enkö ole pudonnut tarpeeksi syvälle? Sinne, missä armo odottaa epätoivoista? Lähdinkö etsimään uskon tekoja, vaikka en armostakaan mitään tiedä? Kummallista, miten nämä vanhat uskonnolliset käsitteet omien teorioitten romahdettua saavatkin sisällön! Ne eivät olekaan hurskastelevia hokemia jossain elämäni periferiasta. Nehän tarkoittavat todellisia asioita, joita kaikesta sielustani, mielestäni ja voimastani kaipaan ja anon!

Latvus kirjoitti myös materiaalisen köyhyyden olemuksesta:
”Onko köyhyys omien virheiden seurausta, oman perheen huonon kasvatuksen hedelmää tai ehkä jopa Jumalan sallima rangaistus?

Näin ajattelevia ihmisiä on maailmassa. Samoin on saattanut joku pohtia myös kirkossa ja luulla käsitystään peräti kristilliseksi. Näin julma ei kuitenkaan Jumalan maailma ole. Jotta tämä tulisi yksiselitteisen selväksi, on napakasti uudelleen nostettava esiin lause, joka muistuttaa Jumalan läsnäolosta köyhyyden maailmassa. Köyhät eivät ole Jumalan hylkäämiä tai unohtamia. Päinvastoin köyhillä, vaivaisilla ja vähäväkisillä ihmisillä on erityinen asema Jumalan edessä.

Tämä tulee esille läpi koko Raamatun:

1) köyhien puolesta ja rikkaiden väärinkäyttämää valta-asemaa vastaan nousivat Vanhan Testamentin profeetat. Velkavankeuteen sysättyjen armahtamista vaativat useat muutkin opetustekstit (3. Moos 25; 5. Moos 15). Jobin kirjan keskeinen väittely syyllisyydestä kiertyy kysymykseen siitä, miten Job on kohdellut köyhiä ihmisiä.

2) Jeesus Nasaretilainen eli köyhien ja velkaantuneiden parissa. Hänelle tuttuja asioita olivat kysymys jokapäiväisestä leivästä tai velan mahdista. Siksi Jeesuksen viesti on lyhyt ja selkeä: ”Autuaita olette te köyhät”. Rikkaalle miehelle Jeesuksen ohjeena on kehotus jakaa omaisuus puutteessa oleville.

3) Entä Paavali ja Jaakob? He tuntuvat usein sijoittuvan teologian kilpakentällä ääripäihin, mutta molempia yhdistää ajatus: muistakaa ensin köyhää, sillä se on osa evankeliumin viestiä.

4) On siis ilmeistä, että "Jumala ei ole luonut köyhyyttä" vaan hyvän maailman, jossa kaikilla on riittävästi.

5) Sen sijaan Jumalan maailmassa "ihminen on luonut köyhyyden" ahneudella ja alistamisella.

6) Siksi jokainen köyhä ihminen maailmassa on tänä päivänä muistutus tarpeesta jakaa hyvää niin, että syntyy tasaus (2. Kor. 8:14).

Mutta minähän en valitakaan köyhyyttäni, tuskin paljon toistenkaan köyhyyttä, vaan oman vähäisen uskoni tehottomuutta. Rakkaudettomuuttani. Pitäisikö minun iloita siitä, että ”näin laki auttaa ihmistä tuntemaan kadotettuna olemisensa ja tulemaan itsensä suhteen epätoivoiseksi”? Minä en ymmärrä, mitä kadotus voisi tarkoittaa, mutta epätoivo saattaa kyllä olla osuva luonnehdinta.

Onko siis hyvä sanoa, että autuaat eivät valita? Vai onko siinä vain toisessa muodossa vanha porvarillis-kristillinen veruke: Täällä tosin kärsit, mutta sitten, taivaassa, kaikki köyhimmätkin ja pahimmin alistetutkin saavat autuuden.
Täytyisi varoa, mitä sanoo. Tai kenties olla hiljaa ja uskoa, toivoa ja rakastaa. Jos sellaisen armolahjan on saanut. Onko joku saanut?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti