Isä.
Isä ei Herran rukouksessa ole vain isä, hän on myös äiti. Oikeastaan kumpikaan sana ei ole riittävä. Rukoilemalla Isää tunnustan uskovani hyvään Luojaan, voimaan, joka ylläpitää minua,meitä ja kaikkea.
Meidän.
Meidän on tässä rukouksessa tärkeä sana. Kyse on yhteisestä uskosta, vakaumuksesta että Hän on kaiken olevan A ja O, niidenkin, jotka eivät häntä tunnusta. Yhteisyys ulottuu ajassa taaksepäin pidemmälle kuin voimme tutkia. Samalla yhteisyys ulottuu kaikkialle ihmiskunnassa ja – niin uskon – muussakin luomakunnassa. Uskoni ei ole yksityisajattelua, en puhuttele vain omaa Jumalaani, vaan meidän Jumalaamme, kaikkien ja kaiken. Aina.
Taivaassa.
Tämä 'taivaassa' on uskonnollista puhetta. Se ei tarkoita konkreettista paikkaa. Se on pikemminkin laatusana. Jumala on 'ulottuvuudessa', jolle ei ole muita määreitä kuin metaforisia, kuvaannollisia. Tietojen ulottuvuudessa Jumalaa ei ole, vaikka Hän uskon mukaan on, eikä taivasta ole, vaikka se uskon mukaan on. Usko on huono väline tiedon täsmentämiseen. Silti uskova luottaa siihen.
Nimesi.
Jumalan nimen pyhittäminen antaa sille uskonnollisen erityisaseman. Ihmisen nimi on merkittävä identiteetin kokemisen ja varjelemisen kannalta. On tilanteita, joissa ihminen haluaa pitää nimensä omana tietonaan. Raamatun maailmassakin Jumalan nimi oli aluksi salaperäinen, sen ääneen lausumista piti varoa väärinkäytön varalta. Kristinuskon kehittyessä Jumala on tullut julkisemmaksi. Jumalalla, joka antoi teloittaa itsensä ristillä, ei voikaan olla mitään salattavaa.
Valtakuntasi.
Taivasten valtakunta, Jumalan valtakunta, on kristinuskon keskeinen, ehkä keskeisin käsite. Jeesus puhui siitä tavantakaa.
Vaikka rukoilen, että se 'tulisi', se ei kuitenkaan ole näkyvä, tuolla tai täällä sijaitseva. Jeesuksen mukaan se on meissä sisäisesti. Tässä mielessä se voi olla ja tulla tässä ajassa, meidän ihmisten parissa. Uskon että Jumalan valtakunta myös tulee eli toteutuu kaikessa luomakunnassa.
Jumalan valtakunta ei ole tuonpuoleinen siinä merkityksessä, että vasta kuolema avaisi sen portit meille. Mutta alkuperältään se on tuonpuoleinen, transsendentti. Se toteutuu vain Jumalan tahdosta.
'Valtakunta' -sana on poliittisena käsitteenä nykyisin vanhentunut. Rukouksen kielessä sillä kuvataan uskon konkretisoitumista, kristityn elämän päämäärää. Se on uskomme tuottamaa tekemistä. Samalla se on sellaista toimintaa, jota ei tapahtuisi, ellei Jumala tahtoisi meidän toimivan niin.
Tahtosi.
Maan päällä kuten taivaassa. Tätä kohtaa on yleensä käytetty kuvastamaan ihmisen nöyrtymistä kohtalonsa edessä. Ei siis oma tahtoni, vaan Jumalan. Toisinkin voidaan tämä rukous tulkita. Oman tahtomme tulisi mukautua Jumalan tahtoon. 'Maan päällä' on toiminnan ulottuvuutemme, jossa meidän omakin valtamme pätee. Oikein olisi, että se korreloisi Jumalan tahdon kanssa. Toteutusta vaikeuttaa se, että Jumalan tahto on jossain määrin tutkimaton, arvaamaton. On opittu ajattelemaan niin, että on tyydyttävä toivomaan, pyytämään, että se mitä toteutamme, vastaisi Jumalan tahtoa. Pyydämme siis johdatusta omaan vallankäyttöömme.
Leipämme.
Tähän yhteen sanaan 'leipä' keskittyy kaikki hyvä ja tarpeellinen, mitä 'maallinen' elämämme tarvitsee. Martti Lutherin luettelo siitä, mitä kaikkea jokapäiväinen leipä merkitsee, on vaikuttava. Siitä ei puutu mitään hyvää. ”Kaikki mikä kuuluu ruumiin ravintoon ja välttämättömiin tarpeisiin” sanoo Luther, ”kuten ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, kontu, pelto, karja, raha, omaisuus, hurskas puoliso, kunnolliset lapset, luotettavat alaiset, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, hyvät tavat, järjestys, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sen kaltainen.” Näiden kaltaisista oman aikamme Luojan lahjoista meidänkin hyvä elämämme koostuu.
Anteeksi.
Yksimielisyyttä ei Suomessa ole saavutettu siitä, pyydämmekö Herran rukouksessa anteeksi 'syntejämme' (luterilaiset) vai 'velkojamme' (ortodoksit). Mikä on näiden ero? Elämmekö lainan varassa? Kyllä. Kykenisimmekö maksamaan sitä lainaa takaisin? Emme. Rikommeko elämän lainaehtoja vastaan? Kyllä. Kykenemmekö elämään tekemättä tätä syntiä? Emme. Molemmissa tapauksissa vääryytemme ydin lienee se, että kuvittelemme voivamme elää omassa varassamme ja nuhteettomasti.
Luterilaisittain synnin ytimeen kuuluu armollisen Jumalan kieltäminen. Emme mielestämme tarvitse 'ulkopuolisen' apua elääksemme hyvää elämää. Ortodoksi on kokonaisvaltaisempi. Koko olemassaolomme on lainaa Luojalta, ja silti me luulemme omistavamme elämämme. Siinä piilee meidän syvä erehdyksemme.
Sanomme: 'niin kuin mekin annamme anteeksi'. Olisiko sanottava toisin päin? Eihän Jumalan kannata noudattaa meidän esimerkkiämme. Siis mekin haluamme antaa anteeksi, koska Isä antaa meille anteeksi. Kuitenkin Vuorisaarnan tekstissä tämä rukous on niin kuin olemme sen ennenkin lausuneet: samalla kun ja niin kuin me annamme anteeksi lähimmäisillemme, pyydämme Jumalaakin antamaan meille anteeksi.
Kiusaukseen.
Älä saata meitä kiusaukseen. Aiheuttaako Jumala kiusauksen? Ei. Uusi suomalainen raamatunkäännös sanookin: 'Älä anna meidän joutua kiusaukseen.' Siis pyydämme 'Varjele!' emme suinkaan 'Älä kiusaa!' Uuden testamentin alkuteksti on kuitenkin lähempänä vanhaa suomennosta. Peritty kirjoitustapa ei taaskaan taivu meidän nykylogiikkaamme.
Pahasta.
Varjele meitä tekemästä pahaa, tai joutumasta pahuuden valtaan. Olemmeko me niin voimattomia, että meidän on pyydettävä Jumalaa auttamaan meitä voidaksemme välttää pahoja ajatuksia, sanoja, tekoja? Olemme. Onko paha jonkinlainen vastavoima Jumalalle, ehkä persoonallinen Saatana, kiusaaja? Ei ole. Me osaamme haluta pahaa ihan itse.
Tähän päättyy Vuorisaarnaan kirjattu Jeesuksen rukous. Loppuosa tuntemastamme versiosta (”sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia”) on liturgista lisää, myöhempien rukoilijoiden tarpeisiin syntynyttä.
Siunatut
Marianpäivän sanoma oudosti raskaaksi tulleelle Joosefin morsiamelle ei vastaa ennakkoluuloja. Se ei sisällä kysymyksiä siitä, oletko oikealla tavalla tullut onnelliseksi. Ei siitä, onko sinulla lupa saada tämä lapsi, tai tämä mies. Tai millainen pari te oikein olette.
Sanoma on ainoastaan: olet siunattu.
Sen sanoo Marialle vanha sukulaisnainen, joka hänkin on saanut kokea ihmeen. Hän kyllä ymmärtää. Hän tietää, että siinä onnessa tuntee kiitollisuutta. Eikä muuta. Marian kiitosvirressä kiitollinen onni suorastaan hullaannuttaa nuoren naisen ylistämään Jumalan huolenpitoa kaikista ja koko maailmassa.
Paljon vihaa ja kärsimystä aiheuttaneessa parisuhdekeskustelussa on ehkä jotain unohtunut. Kun kiistellään siitä, keiden parisuhteen kirkko saa sinuata ja minkälaisin rukouksin, ei aina huomata, että Jumala on jo väkevästi siunannut näitä pareja, kaikkia. Jumala on jo rikastuttanut heitä, olkoon heidän suhteensa minkä niminen hyvänsä, antamalla heidät toinen toisilleen. Tämä lahja on kaikkein keskeisin, ja sehän on jo annettu ja saatu ennen ensimmäistäkään kirkollista toimenpidettä.
Se parisuhteiden siunaaminen, jota kirkolta pyydetään, minultakin kirkon pappina, merkitsee iloitsemista iloitsevien kanssa. Siihenhän Uusi testamentti kehoittaa. Se on Roomalaiskirjeen mukaan kristillistä elämää. Se on jo saadun siunauksen tiedostamista ja kiitollisuutta siitä.
Nyt näyttävät yhteiskunnan lait olevan kirkon käytäntöä edellä. Me vasta emmimme kirkossa, onko tähän lupa, mitä siitä seuraisi, mitä Jumala on todella sanonut? Lainsäätäjät ovat olleet johdonmukaisia ja tahtoneet antaa samat oikeudet iloon ja kiitollisuuteen kaikille ihmisille.
Miksi ei siis uloteta avioliiton siunaamista kaikkiin yhteiskunnan hyväksymiin parisuhteisiin? Olemalla siunaamatta joitakin pareja me vain kieltäisimme sen siunauksen, jonka he jo ovat vastaanottaneet suoraan kaiken hyvän antajalta, Luojalta, Jumalalta.
Lainsäätäjienkin pitäisi viedä loppuun hyvin alkanut työnsä. Uskon, että näin ennen pitkää tapahtuukin. Silloin yhteiskunta tunnustaa homo- ja lesbopareillekin samat oikeudet ja velvollisuudet kuin aviopareille. Kirkon päättäjien olisi heidänkin vietävä kangerrellen alkanut työnsä loppuun. Silloin kaikki parit ovat tervetulleita seurakunnankin kanssa sekä iloitsemaan että tarpeen tullen itkemään. Sehän siis on kirkon opin mukaista toimintaa, uudistumista näkemään, mikä on Jumalan mielen mukaista.
Siunaus on jo läsnä. Seurakunnan vastaus on kiitollinen ylistys, ilo iloitsevien kanssa, itku itkevien kanssa. Ketään ei suljeta ulkopuolelle, niin kuin Herrammekaan ei sulje ketään ulos.
Sanoma on ainoastaan: olet siunattu.
Sen sanoo Marialle vanha sukulaisnainen, joka hänkin on saanut kokea ihmeen. Hän kyllä ymmärtää. Hän tietää, että siinä onnessa tuntee kiitollisuutta. Eikä muuta. Marian kiitosvirressä kiitollinen onni suorastaan hullaannuttaa nuoren naisen ylistämään Jumalan huolenpitoa kaikista ja koko maailmassa.
Paljon vihaa ja kärsimystä aiheuttaneessa parisuhdekeskustelussa on ehkä jotain unohtunut. Kun kiistellään siitä, keiden parisuhteen kirkko saa sinuata ja minkälaisin rukouksin, ei aina huomata, että Jumala on jo väkevästi siunannut näitä pareja, kaikkia. Jumala on jo rikastuttanut heitä, olkoon heidän suhteensa minkä niminen hyvänsä, antamalla heidät toinen toisilleen. Tämä lahja on kaikkein keskeisin, ja sehän on jo annettu ja saatu ennen ensimmäistäkään kirkollista toimenpidettä.
Se parisuhteiden siunaaminen, jota kirkolta pyydetään, minultakin kirkon pappina, merkitsee iloitsemista iloitsevien kanssa. Siihenhän Uusi testamentti kehoittaa. Se on Roomalaiskirjeen mukaan kristillistä elämää. Se on jo saadun siunauksen tiedostamista ja kiitollisuutta siitä.
Nyt näyttävät yhteiskunnan lait olevan kirkon käytäntöä edellä. Me vasta emmimme kirkossa, onko tähän lupa, mitä siitä seuraisi, mitä Jumala on todella sanonut? Lainsäätäjät ovat olleet johdonmukaisia ja tahtoneet antaa samat oikeudet iloon ja kiitollisuuteen kaikille ihmisille.
Miksi ei siis uloteta avioliiton siunaamista kaikkiin yhteiskunnan hyväksymiin parisuhteisiin? Olemalla siunaamatta joitakin pareja me vain kieltäisimme sen siunauksen, jonka he jo ovat vastaanottaneet suoraan kaiken hyvän antajalta, Luojalta, Jumalalta.
Lainsäätäjienkin pitäisi viedä loppuun hyvin alkanut työnsä. Uskon, että näin ennen pitkää tapahtuukin. Silloin yhteiskunta tunnustaa homo- ja lesbopareillekin samat oikeudet ja velvollisuudet kuin aviopareille. Kirkon päättäjien olisi heidänkin vietävä kangerrellen alkanut työnsä loppuun. Silloin kaikki parit ovat tervetulleita seurakunnankin kanssa sekä iloitsemaan että tarpeen tullen itkemään. Sehän siis on kirkon opin mukaista toimintaa, uudistumista näkemään, mikä on Jumalan mielen mukaista.
Siunaus on jo läsnä. Seurakunnan vastaus on kiitollinen ylistys, ilo iloitsevien kanssa, itku itkevien kanssa. Ketään ei suljeta ulkopuolelle, niin kuin Herrammekaan ei sulje ketään ulos.
Hölmöläisten päästövarastot
Aamulehti kertoi suurena uutisena, että ottamalla talteen ja hautaamalla merenpohjan alle 10-30 prosenttia Suomen hiilidioksidista saataisiin päästöt puolitettua vuoteen 2050 mennessä. Siihenhän on sitouduttu. Kaikin kekseliäisyyden tarjoamin keinoin pyritään kuitenkin samalla kasvattamaan tuotantoa ja kulutusta.
Eräs ongelma on kirjoituksen mukaan se, että päästömaksut ovat toistaiseksi liian alhaisia eivätkä kata vielä kehitysmaita. Maan sisään kätkemisen tekniikka kun vaatisi isompia rahoja kuin nyt on käytettävissä.
Joku näitä hölmöläisten touhuja sivusta seuraava voisi sadun lapsen tavoin kysellä tuliko keisari pukeneeksi mitään päällensä. Ensimmäisten joukossa yleisönosaston kirjoittaja kyseli, miksi näin, kun Suomessa sentään metsät nielevät vielä tuplasti sen hiilidioksidin, minkä kulutus aiheuttaa? No, siihen vastaisin itse, että siksi, että kyse on koko maapallosta. Myös niistä ’kehitysmaista’, jotka eivät ole onnellistuneet siitä, että siirtomaavalta kauan sitten poistui. Nykyisinkin taloudellinen riistovalta käyttää niiden luonnonvarat ja työvoiman ja välttää kaiken kukkuraksi samat (tosin alimitoitetut) päästömaksut, joita se maksaa teollisuusmaissa.
Uutisen mukaan biopolttoaineen jalostamot eivät kuulu EU:n päästökauppajärjestelmään, joten niiden tilanne on ’vaikeampi’. On vaikeampi ottaa niitä mukaan hautaamaan hiilidioksidi merten syvyyksiin. Tämähän on noidankehä. Jotta saataisiin lisää rahaa torjua päästöt, täytyy olla enemmän päästöjä, joista kerätä maksuja.
Biodieselit, sähköautot tai muut ’vihreät’ innovaatiot eivät vähennä kulutusta, vaan lisäävät sitä. Sekä energian että raaka-aineiden kulutus ja maa-alueiden uhraaminen teiden, katujen ja parkkipaikkojen alle jatkaa kasvuaan. Mainitun artikkelin mukaan hiilidioksidin talteenotto vastaisi kuitenkin vain 19 prosentista sen vähennyskeinoista. Uusiutuvat energiamuodot ja liikenteen biopolttoaineet, vety- sekä sähköajoneuvot yhdessä voisivat vähentää hiilidioksidia 32 % ja vihdoin energiatehokkuuden lisääminen polttoaineiden ja sähkön käytössä 38%. Käyttämällä runsaasti polttoaineita ja sähköä, kunhan tehdään se tehokkaasti, vähennetään kaikkein tehokkaimmin päästöjä! Luulisi että Hölmölässä on pakko jossakin vaiheessa huomata, ettei peiton jatkaminen toisesta päästä otetulla kaistaleella hyödytä mitään.
Kuka tämän loputtoman kasvun maksaa? Ensimmäiseksi luonto, maapallo. Toiseksi sen maksaa kituuttavat köyhät, joita on ns. kehitysmaissa mutta myös aivan liikaa rikkaissakin teollisuusmaissa, Suomea unohtamatta. Elämän laadun järkyttävä huononeminen koskee ensimmäiseksi näihin. Lopulta voiton puolelle jäävät vain ne, jotka ovat onnistuneet ja osanneet varmistaa oman hyötymisensä toisten onnettomuudesta.
Jos nyt ajateltaisiin luonnollisesti, ilman elintasomatematiikkaa, niin ilmakehässähän on ja tulee olla tietty määrä hiilidioksidia. Me kaikki tuotamme sitä hengittäessämme, kasvit ja muut orgaanit kuoltuaan mädätessään. Tuotamme sitä myös erilaisissa polttoprosesseissa, joissa hiili ja happi yhdistyvät. Kasvikunta toisaalta absorboi sitä yhteyttäessään ja tuottaessaan kaikille välttämätöntä happea. Luonnontilassa säilyy tasapaino.
Ongelmaksi on nyt, Wikipedian mukaan, muodostunut hiilidioksidin suhteellisen määrän nopea kasvu, noin puoli prosenttia vuodessa nykyisin. Määrä on nyt noin 38 % luontaista tasoa suurempi ja kasvuvauhti on kiihtyvä. Hiilidioksidi on tuhoisa kasvihuonekaasu, sillä se aiheuttaa maapallon ilmaston lämpenemistä. Luontaisesti sitä arvioidaan olleen keskimäärin 280 miljoonasosaa ilmakehän tilavuudesta, mutta nyt määrä on jo yli 380 miljoonasosaa.
Ehkäpä jossakin vaiheessa joku huomaa, että ei ole pakko kuluttaa niin valtavasti aineellista hyvää. Meillä on muita tärkeitä tarpeita, jotka tavarakulttuuriin painottumisen takia ovat jääneet liian vähälle, sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi mm. kulttuurin alueella. Tällaisella asialla on jo nyt lukuisia kansalaisliikkeitä, mutta yleinen virallinen viisaus ei vain uskalla ryhtyä ajattelemaan asioita uudestaan.
Eräs rohkea ajattelutapa on uudella ’Siirtymäliikkeellä’:
”Siirtymäliike inspiroi ihmisiä paikallistasolla valmistautumaan ilmastonmuutoksen ja öljyhuipun tuplahaasteeseen. Olemme suurilta osin kadottaneet kestävän ja joustavan tavan elää. Nykyinen talousjärjestelmä toimii olettaen energian ja resurssivarojen olevan rajattomat, vaikka on selvää, että elämme rajallisella planeetalla.
Siirtymäliike auttaa hahmottamaan, mitä nämä haasteet tarkoittavat ja miten niihin voi reagoida. Ilmastonmuutos ja öljyn tuotannonhuippu luo välttämättömyyden siirtyä paikalliseen kestävään ja joustavaan elämäntapaan. Yhdessä toimien pystymme luomaan paikallisia toimintamalleja ja -rakenteita, jotka toimivat perustana kestävälle tyydyttävämmälle yhteiskunnalle.
Ratkaisukeskeisyydellä ja positiivisen visioinnin avulla voimme auttaa ihmisiä voimauttamaan itsensä ja huomaamaan, että haasteet ovat tilaisuuksia kohti parempaa tulevaisuutta. Käytetään voimiamme, järkeämme ja luovuuttamme yhdessä NYT. Luodaan parempi maailma meille ja tuleville sukupolville!” (Lainaus liikkeen nettisivulta)
Tämä voimauttaminen vaatii kuitenkin konkreettisia päätöksiä ensimmäisistä askelista kestävän ja joustavan elämäntavan tiellä. Siihen voisi myös kristillisellä perinteellä olla omaperäistä sanottavaa.
Mutta kyllä olennaisinta on ihmisten itsensä, ’tavallisten ihmisten’, aloittama ja ylläpitämä muutos kohti kohtuullista ja elämää kunnioittavaa kulutusta. Ei entiseen ja kasvavaan elintasoon ole paluuta. Vähentyneiden resurssien aikana luovuus usein vahvistuu, siitä meillä suomalaisillakin on kokemusta vuosikymmenten takaa.
Kulutuksen vähentäminen on paikallaan siellä, missä sitä on yli kohtuuden. Mutta globaalin kapitalismin luonteeseen kuuluu, että sadat miljoonat saavat jokapäiväisiä tarpeitaan varten vähemmän kuin olisi kohtuullista. Näin on sekä kehitysmaissa että vaikkapa Suomessa, kaikesta huolimatta.
Talouskriisi tarjoaa haasteen keskittää voimavarat hyvinvoinnin oikeudenmukaiseen jakamiseen sekä paikallisesti että kansainvälisesti.
Eräs ongelma on kirjoituksen mukaan se, että päästömaksut ovat toistaiseksi liian alhaisia eivätkä kata vielä kehitysmaita. Maan sisään kätkemisen tekniikka kun vaatisi isompia rahoja kuin nyt on käytettävissä.
Joku näitä hölmöläisten touhuja sivusta seuraava voisi sadun lapsen tavoin kysellä tuliko keisari pukeneeksi mitään päällensä. Ensimmäisten joukossa yleisönosaston kirjoittaja kyseli, miksi näin, kun Suomessa sentään metsät nielevät vielä tuplasti sen hiilidioksidin, minkä kulutus aiheuttaa? No, siihen vastaisin itse, että siksi, että kyse on koko maapallosta. Myös niistä ’kehitysmaista’, jotka eivät ole onnellistuneet siitä, että siirtomaavalta kauan sitten poistui. Nykyisinkin taloudellinen riistovalta käyttää niiden luonnonvarat ja työvoiman ja välttää kaiken kukkuraksi samat (tosin alimitoitetut) päästömaksut, joita se maksaa teollisuusmaissa.
Uutisen mukaan biopolttoaineen jalostamot eivät kuulu EU:n päästökauppajärjestelmään, joten niiden tilanne on ’vaikeampi’. On vaikeampi ottaa niitä mukaan hautaamaan hiilidioksidi merten syvyyksiin. Tämähän on noidankehä. Jotta saataisiin lisää rahaa torjua päästöt, täytyy olla enemmän päästöjä, joista kerätä maksuja.
Biodieselit, sähköautot tai muut ’vihreät’ innovaatiot eivät vähennä kulutusta, vaan lisäävät sitä. Sekä energian että raaka-aineiden kulutus ja maa-alueiden uhraaminen teiden, katujen ja parkkipaikkojen alle jatkaa kasvuaan. Mainitun artikkelin mukaan hiilidioksidin talteenotto vastaisi kuitenkin vain 19 prosentista sen vähennyskeinoista. Uusiutuvat energiamuodot ja liikenteen biopolttoaineet, vety- sekä sähköajoneuvot yhdessä voisivat vähentää hiilidioksidia 32 % ja vihdoin energiatehokkuuden lisääminen polttoaineiden ja sähkön käytössä 38%. Käyttämällä runsaasti polttoaineita ja sähköä, kunhan tehdään se tehokkaasti, vähennetään kaikkein tehokkaimmin päästöjä! Luulisi että Hölmölässä on pakko jossakin vaiheessa huomata, ettei peiton jatkaminen toisesta päästä otetulla kaistaleella hyödytä mitään.
Kuka tämän loputtoman kasvun maksaa? Ensimmäiseksi luonto, maapallo. Toiseksi sen maksaa kituuttavat köyhät, joita on ns. kehitysmaissa mutta myös aivan liikaa rikkaissakin teollisuusmaissa, Suomea unohtamatta. Elämän laadun järkyttävä huononeminen koskee ensimmäiseksi näihin. Lopulta voiton puolelle jäävät vain ne, jotka ovat onnistuneet ja osanneet varmistaa oman hyötymisensä toisten onnettomuudesta.
Jos nyt ajateltaisiin luonnollisesti, ilman elintasomatematiikkaa, niin ilmakehässähän on ja tulee olla tietty määrä hiilidioksidia. Me kaikki tuotamme sitä hengittäessämme, kasvit ja muut orgaanit kuoltuaan mädätessään. Tuotamme sitä myös erilaisissa polttoprosesseissa, joissa hiili ja happi yhdistyvät. Kasvikunta toisaalta absorboi sitä yhteyttäessään ja tuottaessaan kaikille välttämätöntä happea. Luonnontilassa säilyy tasapaino.
Ongelmaksi on nyt, Wikipedian mukaan, muodostunut hiilidioksidin suhteellisen määrän nopea kasvu, noin puoli prosenttia vuodessa nykyisin. Määrä on nyt noin 38 % luontaista tasoa suurempi ja kasvuvauhti on kiihtyvä. Hiilidioksidi on tuhoisa kasvihuonekaasu, sillä se aiheuttaa maapallon ilmaston lämpenemistä. Luontaisesti sitä arvioidaan olleen keskimäärin 280 miljoonasosaa ilmakehän tilavuudesta, mutta nyt määrä on jo yli 380 miljoonasosaa.
Ehkäpä jossakin vaiheessa joku huomaa, että ei ole pakko kuluttaa niin valtavasti aineellista hyvää. Meillä on muita tärkeitä tarpeita, jotka tavarakulttuuriin painottumisen takia ovat jääneet liian vähälle, sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi mm. kulttuurin alueella. Tällaisella asialla on jo nyt lukuisia kansalaisliikkeitä, mutta yleinen virallinen viisaus ei vain uskalla ryhtyä ajattelemaan asioita uudestaan.
Eräs rohkea ajattelutapa on uudella ’Siirtymäliikkeellä’:
”Siirtymäliike inspiroi ihmisiä paikallistasolla valmistautumaan ilmastonmuutoksen ja öljyhuipun tuplahaasteeseen. Olemme suurilta osin kadottaneet kestävän ja joustavan tavan elää. Nykyinen talousjärjestelmä toimii olettaen energian ja resurssivarojen olevan rajattomat, vaikka on selvää, että elämme rajallisella planeetalla.
Siirtymäliike auttaa hahmottamaan, mitä nämä haasteet tarkoittavat ja miten niihin voi reagoida. Ilmastonmuutos ja öljyn tuotannonhuippu luo välttämättömyyden siirtyä paikalliseen kestävään ja joustavaan elämäntapaan. Yhdessä toimien pystymme luomaan paikallisia toimintamalleja ja -rakenteita, jotka toimivat perustana kestävälle tyydyttävämmälle yhteiskunnalle.
Ratkaisukeskeisyydellä ja positiivisen visioinnin avulla voimme auttaa ihmisiä voimauttamaan itsensä ja huomaamaan, että haasteet ovat tilaisuuksia kohti parempaa tulevaisuutta. Käytetään voimiamme, järkeämme ja luovuuttamme yhdessä NYT. Luodaan parempi maailma meille ja tuleville sukupolville!” (Lainaus liikkeen nettisivulta)
Tämä voimauttaminen vaatii kuitenkin konkreettisia päätöksiä ensimmäisistä askelista kestävän ja joustavan elämäntavan tiellä. Siihen voisi myös kristillisellä perinteellä olla omaperäistä sanottavaa.
Mutta kyllä olennaisinta on ihmisten itsensä, ’tavallisten ihmisten’, aloittama ja ylläpitämä muutos kohti kohtuullista ja elämää kunnioittavaa kulutusta. Ei entiseen ja kasvavaan elintasoon ole paluuta. Vähentyneiden resurssien aikana luovuus usein vahvistuu, siitä meillä suomalaisillakin on kokemusta vuosikymmenten takaa.
Kulutuksen vähentäminen on paikallaan siellä, missä sitä on yli kohtuuden. Mutta globaalin kapitalismin luonteeseen kuuluu, että sadat miljoonat saavat jokapäiväisiä tarpeitaan varten vähemmän kuin olisi kohtuullista. Näin on sekä kehitysmaissa että vaikkapa Suomessa, kaikesta huolimatta.
Talouskriisi tarjoaa haasteen keskittää voimavarat hyvinvoinnin oikeudenmukaiseen jakamiseen sekä paikallisesti että kansainvälisesti.
Aikamme enkeliopettajia
Katolinen kirkko kunnioittaa tärkeintä teologiaan, 1200-luvulla elänyttä Tuomas Akvinolaista, nimellä ’doctor angelicus’, ’enkeliopettaja.
Oman aikamme enkeliopettajia löytyy vaikkapa päivälehtien mielipidekirjoittajista. Eräs sellainen on mielestäni Tampereella vaikuttava Matti Kääntönen.
Paljon puhutaan fundamentalismista niin kristinuskon kuin islaminkin ongelmana. Ihan kotimainenkin fundamentalismi on äänekkäänä huitelemassa naispappeja ja –piispoja, homo- ja lesbopareja ja muitakin nykyajan ihmisoikeusavauksia vastaan.
Kyllä tietenkin on tärkeää, että Raamattu säilytetään ja suomennetaan joka ajalle yhä uudestaan. Mutta tämä fundamentin vaaliminen menee hukkaan, ellei Raamattua lueta oman aikamme ilmiöitä tulkiten. Niinhän Raamatussa itsessään läpi vuosituhansien on tehty; Jumalan sana on profeettojen ja apostolien toimesta sovellettu ajankohtaisiin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin tielanteisiin.
Raamatun sana meidän ajallemme. Missä sitä on? Ei profeettojakaan eikä apostoleja aina ymmärretty arvostaa, vaikka myöhempi arvio on ollut, että he olivat Jumalan lähettämiä, kuin enkeleitä. Saattaapa olla, että omassakin ajassamme on enkeliopettajia, joita emme ymmärrä sellaisina pitää.
Enkelien opetusta tarvitsemme siitä, miten maailma pelastuu. Miten tämä syvältä meitä saastuttava kapitalismin henki voitetaan. Akvinolainen oli skolastikko, joka todisteli väitteitään vanhoilla viisauksilla, jotka eivät tänä päivän juuri vakuuta. Siksi muun muassa Luther laittoi uusiksi hänen uskonoppinsa. Mutta Lutherkin on nyt jo vanhentunut ja tarvitsemme uusia uskonpuhdistuksia. Sen oivalsivat jo uskonpudistajat itsekin todetessaan, että kirkon on aina uudistuttava (’Ecclesia semper reformanda est’).
Oman aikamme enkeliopettajia löytyy vaikkapa päivälehtien mielipidekirjoittajista. Eräs sellainen on mielestäni Tampereella vaikuttava Matti Kääntönen.
Paljon puhutaan fundamentalismista niin kristinuskon kuin islaminkin ongelmana. Ihan kotimainenkin fundamentalismi on äänekkäänä huitelemassa naispappeja ja –piispoja, homo- ja lesbopareja ja muitakin nykyajan ihmisoikeusavauksia vastaan.
Kyllä tietenkin on tärkeää, että Raamattu säilytetään ja suomennetaan joka ajalle yhä uudestaan. Mutta tämä fundamentin vaaliminen menee hukkaan, ellei Raamattua lueta oman aikamme ilmiöitä tulkiten. Niinhän Raamatussa itsessään läpi vuosituhansien on tehty; Jumalan sana on profeettojen ja apostolien toimesta sovellettu ajankohtaisiin yksilöllisiin ja yhteisöllisiin tielanteisiin.
Raamatun sana meidän ajallemme. Missä sitä on? Ei profeettojakaan eikä apostoleja aina ymmärretty arvostaa, vaikka myöhempi arvio on ollut, että he olivat Jumalan lähettämiä, kuin enkeleitä. Saattaapa olla, että omassakin ajassamme on enkeliopettajia, joita emme ymmärrä sellaisina pitää.
Enkelien opetusta tarvitsemme siitä, miten maailma pelastuu. Miten tämä syvältä meitä saastuttava kapitalismin henki voitetaan. Akvinolainen oli skolastikko, joka todisteli väitteitään vanhoilla viisauksilla, jotka eivät tänä päivän juuri vakuuta. Siksi muun muassa Luther laittoi uusiksi hänen uskonoppinsa. Mutta Lutherkin on nyt jo vanhentunut ja tarvitsemme uusia uskonpuhdistuksia. Sen oivalsivat jo uskonpudistajat itsekin todetessaan, että kirkon on aina uudistuttava (’Ecclesia semper reformanda est’).
Miten se nyt näin meni, tohtori Luther?
Uskonpuhdistaja Martin Lutherin mukaan työtä pitää ihmisen tehdä otsansa hiessä, ”niin että hiki nenän päästä noruu”. Näin on tullut tehtyä, minun niin kuin varmaan sinunkin.
Martti-tohtorin perustelu oli se, että meidän täytyy tehdä ahkerasti työtä, että kanssaihmisillämme olisi ihmisen arvon mukainen elämä. Hänenkin aikanaan oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä, joten tavoite oli todella perusteltu.
Vieläkin käytetään samaa perustelua, mutta yhteiskunnan kehitys on tuonut siihen pari mutkaa lisää. Emme enää anna työmme tuloksia suoraan tarvitseville, vaan ne menevät ensin kapitalistille. Tämä voi olla iso porho tai pieni osakesäästäjä, ihan sama. Meitä vaaditaan antamaan työlle yhä enemmän. Perusteluna kuulemme, että vain siten isot ja pienet omistajat voivat maksamillaan veroilla ylläpitää hyvinvointivaltiota.
Samaan hengenvetoon tai vähän häveliäämmin eri yhteydessä sama omistava luokka huutaa kovaan ääneen, että heitä verotetaan liikaa. Jos on pakko verottaa, otettakoon rahat kaikilta, jotka syövät, juovat ja tupakoivat. Eli maksakoot hyvinvoinnista kaikki muutkin, ainakin ne, jotka tekevät työtä tai saavat entisen työnsä perusteella eläkettä.
Tätäkö tarkoititte, tohtori Luther? Jotenkin uumoilen, että ette halunnut ihmisten tekevän yhä ahkerammin työtä, jotta yhä vauraampi omistava luokka pääsisi helpommalla harjoittaessaan valtion heiltä vaatimaa lähimmäisrakkautta.
Olemmeko unohtaneet luterilaisen ahkeruussäännön toisen puolen? Eihän työn tarkoitus ole ollenkaan koota hyvää itselle, saati voittaa tässä rohmuamiskilpailussa muut. Nykyisen laajentuneen maailmankuvan aikana yhteisen työn päämääränä on luoda maailmaan sellaiset olot, joissa kaukaisetkin lähimmäiset voivat elää yhtä hyvää elämää kuin mekin.
Luulenpa, että Luther olisi jo ajat sitten, maailman menoa tarkkaillessaan, sanonut ”kiitos riittää”! Riittää meille hyvinvoiville länsimaalaisille, joihin kunnioitettu tohtorimmekin epäilemättä luterilaisena kirkonmiehenä kuuluisi. Vähemmälläkin todella tulee toimeen. Mutta vielä vakavammin häntä tympisi se epävanhurskaus, joka jatkuu niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa, että toimeentulon rajoilla ja sen allakin sinnittelee niin suuri määrä sisariamme ja veljiämme.
Samanlainen luova henki ja uskonnollinen nero kuin Luther voisi kirkon johtajana todella heittää sikseen joutavat kinastelut siitä saako pappisnaisia vihkiä tai homopareja siunata ja keskittyä irrottamaan yhteiskuntaa kapitalismin orjuudesta kohti todellista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Sellaista uskonpuhdistajaa me tarvitsisimme. Hän julistaisi, että se talouden ja sotilaallisen logiikan laki, joka ei anna ihmisarvoa köyhille, on peräisin Mammonalta ja Saatanalta.
Luther ei antanut lupaa loputtomaan rohmuamiseen. Hän ei ollenkaan antanut lupaa oman edun tavoitteluun. Kuka sen luvan sitten on antanut? Profeettana mainitaan usein Adam Smith, 1700-luvun moraalifilosofi. Hänen nimiinsä on pantu ajatus, että ihmisten pitää ahkerasti tavoitella vaurautta, jotta siitä sitten riittäisi jaettavaa köyhimmillekin. Kuulostaako tutulta? Asiantuntijat väittävät, ettei Smith niin sanonut, ihan niin kuin minäkin tässä yritän todistella, ettei Lutherin teologia tue tuollaista jumalattomuutta. Mahdammeko enää väärintulkinnoille mitään, kun vallitseva moraali tekee ahneudesta suorastaan hyveen?
Kaikki, jotka sitoutuvat jatkuvaan talouskasvuun, niin kuin maailman rikkaitten maitten kokous G 20 viimeksi kesäkuussa tänä vuonna teki, ovat ahneen antikristillisen hengen asialla. Talouden kasvu yli luonnon ja ihmiskunnan sietokyvyn on ahneutta, jota Luther vastusti enemmän kuin epäuskoa. Uskon varsinainen vastakohta hänen mielestään on ihmisten katala ja loppumaton ahneus. Tälle tielle ovat eksyneet niin Suomi kuin muutkin maailman vauraat maat. Pieni on se vastaan pyristelevien joukko, ja köyhä, joka omastaan tinkien haluaa pysäyttää Mammonan etenemisen.
Voiko Mammonan pysäyttäminen ylipäätään onnistua? Ei varmaankaan. Emmekö me ja meitäkin idealistisemmat ihmiset ole lopultakin kiinni itsekkyydessä? Oman mukavuuden ja viimeistään leveän leivän varmistaminen tulee tiukan paikan tullen sittenkin tärkeimmäksi moraaliohjeeksi. Onko ajan eetos ikuisesti se, että itsekkyys pitää pyörät pyörimässä, epäitsekkyys johtaa vain laiskuuteen ja vaatimaan yhteiskunnalta elatusapua?
Armoa! Armoa Luther tarjoaakin. Armoa tarjoaa kristinusko jokaiselle, joka tuskailee epäuskon eli ahneuden umpikujassa. Ei armoa tarjota siksi, että vääryys saisi jatkua, vaan siksi, että me armahdettuina synnin tekijöinä jaksaisimme tehdä uskomme mukaista vaikkakin toivottomalta vaikuttavaa työtä maailman oikeudenmukaisuuden puolesta. Raamatun sanoma meidän ajallemme on, että armo on katoamaton luonnonvara, että se on suorastaan jokamiehen oikeus. Siinä on maailman toivo.
Martti-tohtorin perustelu oli se, että meidän täytyy tehdä ahkerasti työtä, että kanssaihmisillämme olisi ihmisen arvon mukainen elämä. Hänenkin aikanaan oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä, joten tavoite oli todella perusteltu.
Vieläkin käytetään samaa perustelua, mutta yhteiskunnan kehitys on tuonut siihen pari mutkaa lisää. Emme enää anna työmme tuloksia suoraan tarvitseville, vaan ne menevät ensin kapitalistille. Tämä voi olla iso porho tai pieni osakesäästäjä, ihan sama. Meitä vaaditaan antamaan työlle yhä enemmän. Perusteluna kuulemme, että vain siten isot ja pienet omistajat voivat maksamillaan veroilla ylläpitää hyvinvointivaltiota.
Samaan hengenvetoon tai vähän häveliäämmin eri yhteydessä sama omistava luokka huutaa kovaan ääneen, että heitä verotetaan liikaa. Jos on pakko verottaa, otettakoon rahat kaikilta, jotka syövät, juovat ja tupakoivat. Eli maksakoot hyvinvoinnista kaikki muutkin, ainakin ne, jotka tekevät työtä tai saavat entisen työnsä perusteella eläkettä.
Tätäkö tarkoititte, tohtori Luther? Jotenkin uumoilen, että ette halunnut ihmisten tekevän yhä ahkerammin työtä, jotta yhä vauraampi omistava luokka pääsisi helpommalla harjoittaessaan valtion heiltä vaatimaa lähimmäisrakkautta.
Olemmeko unohtaneet luterilaisen ahkeruussäännön toisen puolen? Eihän työn tarkoitus ole ollenkaan koota hyvää itselle, saati voittaa tässä rohmuamiskilpailussa muut. Nykyisen laajentuneen maailmankuvan aikana yhteisen työn päämääränä on luoda maailmaan sellaiset olot, joissa kaukaisetkin lähimmäiset voivat elää yhtä hyvää elämää kuin mekin.
Luulenpa, että Luther olisi jo ajat sitten, maailman menoa tarkkaillessaan, sanonut ”kiitos riittää”! Riittää meille hyvinvoiville länsimaalaisille, joihin kunnioitettu tohtorimmekin epäilemättä luterilaisena kirkonmiehenä kuuluisi. Vähemmälläkin todella tulee toimeen. Mutta vielä vakavammin häntä tympisi se epävanhurskaus, joka jatkuu niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa, että toimeentulon rajoilla ja sen allakin sinnittelee niin suuri määrä sisariamme ja veljiämme.
Samanlainen luova henki ja uskonnollinen nero kuin Luther voisi kirkon johtajana todella heittää sikseen joutavat kinastelut siitä saako pappisnaisia vihkiä tai homopareja siunata ja keskittyä irrottamaan yhteiskuntaa kapitalismin orjuudesta kohti todellista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Sellaista uskonpuhdistajaa me tarvitsisimme. Hän julistaisi, että se talouden ja sotilaallisen logiikan laki, joka ei anna ihmisarvoa köyhille, on peräisin Mammonalta ja Saatanalta.
Luther ei antanut lupaa loputtomaan rohmuamiseen. Hän ei ollenkaan antanut lupaa oman edun tavoitteluun. Kuka sen luvan sitten on antanut? Profeettana mainitaan usein Adam Smith, 1700-luvun moraalifilosofi. Hänen nimiinsä on pantu ajatus, että ihmisten pitää ahkerasti tavoitella vaurautta, jotta siitä sitten riittäisi jaettavaa köyhimmillekin. Kuulostaako tutulta? Asiantuntijat väittävät, ettei Smith niin sanonut, ihan niin kuin minäkin tässä yritän todistella, ettei Lutherin teologia tue tuollaista jumalattomuutta. Mahdammeko enää väärintulkinnoille mitään, kun vallitseva moraali tekee ahneudesta suorastaan hyveen?
Kaikki, jotka sitoutuvat jatkuvaan talouskasvuun, niin kuin maailman rikkaitten maitten kokous G 20 viimeksi kesäkuussa tänä vuonna teki, ovat ahneen antikristillisen hengen asialla. Talouden kasvu yli luonnon ja ihmiskunnan sietokyvyn on ahneutta, jota Luther vastusti enemmän kuin epäuskoa. Uskon varsinainen vastakohta hänen mielestään on ihmisten katala ja loppumaton ahneus. Tälle tielle ovat eksyneet niin Suomi kuin muutkin maailman vauraat maat. Pieni on se vastaan pyristelevien joukko, ja köyhä, joka omastaan tinkien haluaa pysäyttää Mammonan etenemisen.
Voiko Mammonan pysäyttäminen ylipäätään onnistua? Ei varmaankaan. Emmekö me ja meitäkin idealistisemmat ihmiset ole lopultakin kiinni itsekkyydessä? Oman mukavuuden ja viimeistään leveän leivän varmistaminen tulee tiukan paikan tullen sittenkin tärkeimmäksi moraaliohjeeksi. Onko ajan eetos ikuisesti se, että itsekkyys pitää pyörät pyörimässä, epäitsekkyys johtaa vain laiskuuteen ja vaatimaan yhteiskunnalta elatusapua?
Armoa! Armoa Luther tarjoaakin. Armoa tarjoaa kristinusko jokaiselle, joka tuskailee epäuskon eli ahneuden umpikujassa. Ei armoa tarjota siksi, että vääryys saisi jatkua, vaan siksi, että me armahdettuina synnin tekijöinä jaksaisimme tehdä uskomme mukaista vaikkakin toivottomalta vaikuttavaa työtä maailman oikeudenmukaisuuden puolesta. Raamatun sanoma meidän ajallemme on, että armo on katoamaton luonnonvara, että se on suorastaan jokamiehen oikeus. Siinä on maailman toivo.
Uusi markkina-ihminen
Kommunismin uskottiin luovan uuden ihmislajin, kommunistisen ihmisen, joka oma-aloitteisesti elää kommunismin ihanteitten mukaan ja toteuttaa ihmiskunnan unelmat kaiken ratkaisevasta hyvästä tahdosta. Siitä ei ehtinyt tulla mitään ennen kuin maailman suurimmat ihmisyyslaboratoriot romahtivat. Nyt kehittymässä on aivan vastakkainen ihmislaji, homo economicus, markkinaihminen, talouskeskeinen ihminen. Hän on oppinut sopeutumaan kapitalistiseen globaalitalouteen, missä kaikesta on tullut väline rahan kokoamiseksi. Erityisesti tämä koskee rahaa itseään. Rahalla tehdään rahaa. Taloudellinen ihmislaji elää tästä. Ne, jotka eivät vielä ole oppineet kuinka se tehdään, kokeilevat onneaan vedonlyönneissä ja lotoissa, missä kuitenkin toiset tekevät heidän rahoillaan rahaa.
Ei ole tarkoituskaan, toisin kuin kommunismissa, että kaikista ihmisistä tulisi ihanteen mukaisia hyviä ihmisiä. Rahan tekeminen edellyttää laumoittain yksinkertaisia hölmöjä, joilta voidaan huijata heidän pienet rahansa tarjoamalla ’leipää ja sirkushuveja’. Leipää ei voi edes rajusti ylipainoinen syödä määräänsä enempää. Mutta sirkushuvit menevät hyvin kaupaksi ja niitä kehitetään voimakkaasti varsinkin viihde-elektroniikan puolella.
John Locke, jonka liberaalit ideat ovat vaikuttaneet länsimaissa 1600-luvun lopulta sati, kertoi käsityksensä tuosta viihteen kuluttajaksi tuomitusta massasta paljon suoremmin kuin nykyisin kehdataan: ”Orjat, jotka ovat oikeutetussa sodassa otettuja vankeja, ovat luonnonoikeuden voimasta herrojensa ehdottoman ja mielivaltaisen käskyvallan alaisia. Nämä ihmiset ovat jo menettäneet elämänsä, vapautensa ja omaisuutensa. Orjina heillä ei ole kykyä omistaa, eikä heitä voi pitää sellaisen yhteiskunnan jäseninä, jonka päämäärä on omaisuuden säilyttäminen.”
Maailman markkinatalouden eliitin ideologia – sillä ideologia se on vastaväitteistä huolimatta – on yksinkertainen ja karu. Se on niiden ideologiaa, joilla on hallussaan ihmisten elämä, työvoima, raha ja vapaudet. Locken mielestä orjuus on vain johdonmukainen seuraus Raamatun käskystä tehdä maa alamaiseksi. Nykyinen ideologia ei nojaa Raamattuun, mutta pitää samalla tavalla alistamista luonnonlakina.
Markkina-ihmisen keskeinen tavoite on olla rahaa kokoava yksilö. Rahaa ei tarvita ensisijaisesti elämiseen vaan ennen kaikkea yksilölliseen rikastumiseen. Siksi tähän ideologiaan, toisin kuin Aristoteleen tai Raamatun opetuksiin, ei kuulu yhteisestä hyvästä huolehtiminen. Kiinnostus demokraattisten oikeuksien käyttämiseen näyttääkin vähenevän kaikkialla. Mihin sitä tarvitsee ihminen, joka kokee olevansa oman elämänsä herra? Mihin sitä käyttää ihminen, joka tajuaa olevansa markkinatalouden orja?
Rahan ideologiaa käyttelevät ne, joilla on valta, todelliset markkinaihmiset. Suositut eurooppalaiset ajattelijat ovat lahjoittaneet iskusanoja markkina-ihmisen käyttöön. Machiavellin mielestä politiikka on vain vallan käyttöä. Häntä säesti Hobbes sanoessaan, että ihminen on luonnostaan mekaaninen systeemi, joka tavoittelee valtaa. Bacon analysoi ihmissuvun valtaa luontoa vastaan. ’Tieto on valtaa’ on sekin Baconin lause, jolla perusteltiin ’primitiivisten’ ihmisten ja ’noitien’ kiduttamista ja hävittämistä. Descartes ylisti ihmistä luomakunnan herrana.
Markkinoilla menestyminen antaa valtaa. Tämän totesi jo Adam Smith, joka piti itseään taloustieteen Newtonina. Hänen mukaansa valtiota ei tarvita taloutta sääntelemään, koska markkinat säätelevät itse itsensä. Tähän pohjautuu ajatus talouden omalakisuudesta.
Kaikki nämä historialliset ajattelijat ovat vuosisatojen mittaan kypsentäneet länsimaisen ajattelun pitämään omaan piiriinsä kuuluvia menestyviä ihmisiä ylivertaisina verrattuna kaikkiin muihin maailman ihmisiin ja omaa kulttuuriaan itseoikeutetusti koko maailman kulttuurina.
Markkinahenkinen länsimaalainen ihminen ei tee työtä elääkseen saati hyödyttääkseen muita, vaan täyttääkseen keinotekoiset, mainonnan ja elämäntavan syöttämät toiveensa rajattoman kulutuksen keinoilla. Hän ymmärtää vallan tarpeellisuuden ja haluaa saavuttaa sitä myös muiden kustannuksella. Moraaliset epäilykset vaiennetaan smithiläisellä vakuuttelulla, että kaikki koituu lopulta kokonaisuuden ja kaikkien sen osien parhaaksi. Markkinaihminen myy työnsä mahdollisimman kalliilla ja arvioi aina toiminnastaan saamansa hyödyn rahassa.
Ei ole tarkoituskaan, toisin kuin kommunismissa, että kaikista ihmisistä tulisi ihanteen mukaisia hyviä ihmisiä. Rahan tekeminen edellyttää laumoittain yksinkertaisia hölmöjä, joilta voidaan huijata heidän pienet rahansa tarjoamalla ’leipää ja sirkushuveja’. Leipää ei voi edes rajusti ylipainoinen syödä määräänsä enempää. Mutta sirkushuvit menevät hyvin kaupaksi ja niitä kehitetään voimakkaasti varsinkin viihde-elektroniikan puolella.
John Locke, jonka liberaalit ideat ovat vaikuttaneet länsimaissa 1600-luvun lopulta sati, kertoi käsityksensä tuosta viihteen kuluttajaksi tuomitusta massasta paljon suoremmin kuin nykyisin kehdataan: ”Orjat, jotka ovat oikeutetussa sodassa otettuja vankeja, ovat luonnonoikeuden voimasta herrojensa ehdottoman ja mielivaltaisen käskyvallan alaisia. Nämä ihmiset ovat jo menettäneet elämänsä, vapautensa ja omaisuutensa. Orjina heillä ei ole kykyä omistaa, eikä heitä voi pitää sellaisen yhteiskunnan jäseninä, jonka päämäärä on omaisuuden säilyttäminen.”
Maailman markkinatalouden eliitin ideologia – sillä ideologia se on vastaväitteistä huolimatta – on yksinkertainen ja karu. Se on niiden ideologiaa, joilla on hallussaan ihmisten elämä, työvoima, raha ja vapaudet. Locken mielestä orjuus on vain johdonmukainen seuraus Raamatun käskystä tehdä maa alamaiseksi. Nykyinen ideologia ei nojaa Raamattuun, mutta pitää samalla tavalla alistamista luonnonlakina.
Markkina-ihmisen keskeinen tavoite on olla rahaa kokoava yksilö. Rahaa ei tarvita ensisijaisesti elämiseen vaan ennen kaikkea yksilölliseen rikastumiseen. Siksi tähän ideologiaan, toisin kuin Aristoteleen tai Raamatun opetuksiin, ei kuulu yhteisestä hyvästä huolehtiminen. Kiinnostus demokraattisten oikeuksien käyttämiseen näyttääkin vähenevän kaikkialla. Mihin sitä tarvitsee ihminen, joka kokee olevansa oman elämänsä herra? Mihin sitä käyttää ihminen, joka tajuaa olevansa markkinatalouden orja?
Rahan ideologiaa käyttelevät ne, joilla on valta, todelliset markkinaihmiset. Suositut eurooppalaiset ajattelijat ovat lahjoittaneet iskusanoja markkina-ihmisen käyttöön. Machiavellin mielestä politiikka on vain vallan käyttöä. Häntä säesti Hobbes sanoessaan, että ihminen on luonnostaan mekaaninen systeemi, joka tavoittelee valtaa. Bacon analysoi ihmissuvun valtaa luontoa vastaan. ’Tieto on valtaa’ on sekin Baconin lause, jolla perusteltiin ’primitiivisten’ ihmisten ja ’noitien’ kiduttamista ja hävittämistä. Descartes ylisti ihmistä luomakunnan herrana.
Markkinoilla menestyminen antaa valtaa. Tämän totesi jo Adam Smith, joka piti itseään taloustieteen Newtonina. Hänen mukaansa valtiota ei tarvita taloutta sääntelemään, koska markkinat säätelevät itse itsensä. Tähän pohjautuu ajatus talouden omalakisuudesta.
Kaikki nämä historialliset ajattelijat ovat vuosisatojen mittaan kypsentäneet länsimaisen ajattelun pitämään omaan piiriinsä kuuluvia menestyviä ihmisiä ylivertaisina verrattuna kaikkiin muihin maailman ihmisiin ja omaa kulttuuriaan itseoikeutetusti koko maailman kulttuurina.
Markkinahenkinen länsimaalainen ihminen ei tee työtä elääkseen saati hyödyttääkseen muita, vaan täyttääkseen keinotekoiset, mainonnan ja elämäntavan syöttämät toiveensa rajattoman kulutuksen keinoilla. Hän ymmärtää vallan tarpeellisuuden ja haluaa saavuttaa sitä myös muiden kustannuksella. Moraaliset epäilykset vaiennetaan smithiläisellä vakuuttelulla, että kaikki koituu lopulta kokonaisuuden ja kaikkien sen osien parhaaksi. Markkinaihminen myy työnsä mahdollisimman kalliilla ja arvioi aina toiminnastaan saamansa hyödyn rahassa.
Menestys luo köyhyyttä
Enpä tiennyt, että...
Jännittäviä erämaa- ja luontokirjoja kirjoittanut Jack London julkaisi jo 1908 kirjan The Iron Heel, suomennettu nimellä Rautakorko jo 1910. Se on merkillinen profetia, joka ulottuu satoja vuosia eteenpäin, varsin paljon pessimistisempänä kuin tämä blogini. Mutta ei voi kuin suu auki ihmetellä 1916 kuolleen kirjailijan realistista kuvausta kapitalismista, eli ’rautakorosta’, joka teki vapauden Yhdysvalloista teollisuusorjien maan. Uudet maahanmuuttajat elivät kurjuudessa, näkivät nälkää, saivat nälkäpalkkaa ja joutuivat aseistettujen lakonmurtajien uhreiksi. Kehitys yhteiskunnan huipulla oli sekin moraalitonta. Opettajia, lehdistön edustajia ja tiedemiehiä lahjottiin, suurpääoman säätiöt ohjasivat yhteiskunnan kehitystä ja kirkotkin olivat pääoman talutusnuorassa. Työväenliike kohtasi laitonta väkivaltaa, lynkkauksia ja oikeusmurhia, mutta se eli olosuhteiden esiin pakottaman suosionsa huippukautta. Kirja on realismissaan kammottava, eikä se lupaa parempaa tulevaisuutta kolmeen sataan vuoteen.
Ehkä kehitys on kuitenkin kulkenut hieman toisin, vaikka kapitalismi onkin jatkanut maailmanvalloitustaan. Se on kuitenkin kohdannut sekä alistettujen että omantunnonherkkien parempiosaisten kritiikkiä. Kapitalismin on täytynyt tietenkin myöntää, että lypsävää lehmää ei kannata teurastaa, eikä tuotannon pienintä ratasta, ihmistä, kannata näännyttää kuoliaaksi.
Joka tapauksessa rikkaiden rikastuminen edellyttää köyhien köyhtymistä. Jotta tämä yhtälö ei johtaisi aivan mahdottomuuksiin, on keskiluokan rikastuttava niin paljon, että heitä verottamalla voidaan suoda köyhille jonkinlainen sosiaaliturva, tai edes, kulttuurista riippuen, satunnaisia almuja. Eräs keino koota lisää veroja, on saada työssä olevat tekemään entistä enemmän ja tämän ohessa kuluttamaan entistä enemmän. Tämä strategia viettää juuri nyt loistokauttaan.
Edellä sanottu on kuitenkin huipentumassa pohjoisissa yhteiskunnissamme katastrofaalisella tavalla. Pääoman katkeamaton kokoaminen edellyttää tuotannon siirtämistä köyhiin maihin, joissa ihmisoikeudet ja työolot ovat alkeellisella tasolla. Samalla syntyy täällä meillä lisää tarvetta keinotekoisesti ylläpitää työstä syrjäytettyjä ja meillekin syntyneissä alipalkatuissa töissä kituvia ihmisiä.
Köyhyys ei ole ainoastaan tulojen vähyyttä. Se ilmenee myös sananvallan puutteena, koulutuksen vähyytenä ja hyödyttömyytenä kun se ei takaa työn saantia ja poliittisen osallistumisen turhauttavuutena. Elämän ankeus, yksinäisyys, masennus ja pelot ovat osa köyhyyttä. Nämä koskevat perustarpeita, joita vain osa ihmisistä missään päin maailmaa voi pitää itsestään selvänä. Ulrich Duchrowin mielestä maailmassa vallitsee globaali apartheid suhteessa 1:4, yhtä rikasta kohti on neljä köyhää.
Joka tahtoo tehdä työtä yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaihtoehtojen kehittämiseksi, sen on ymmärrettävä vallitsevan talousjärjestelmän strategioita ja mekanismeja. Asiat ovat useinkin tuttuja paikallistasolla, mutta se ei riitä. On nähtävä paikallisten epäkohtien riippuvuus maailmanlaajoista ratkaisuista. Aristoteleen mielestä sellainen taloudellinen vaikutin (esim. ahneus), joka ei pohjaudu sosiaalisiin suhteisiin, ei ole luonnollinen, eikä hyvä. Toisistaan huolehtiminen on aito työn vaikutin. Mutta nyt se ei riitä ainoastaan kylän tai heimon alueella, vaan sen pitäisi toteutua maailmanlaajasti. Huolenpito on kuitenkin jäänyt junasta siinä mielessä, että yhteiset poliittiset elimet, jotka maailmantaloutta voisivat säädellä, puuttuvat lähes täysin. Nekin, jotka ovat, lähinnä ns. Bretton Woods –järjestöt, ovat tiiviisti rikkaitten maitten hallinnassa. Rahan ja vallan liitto on tehnyt tyhjäksi köyhien maitten unelmat saada oikeutta tätä tietä. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen: edes maailman suurvallat eivät pysty valvomaan pääomia, vaan pääomat ohjaavat maailman valtioita ja niiden järjestöjä.
Liberalismin ajatus oli, että rikkaitten rikastuminen, eli menestyvä yrittäjyys, nostaa vähitellen, kuin näkymättömän käden jakamana rahana, myös kurjistuneet kansanosat keskiluokkaiseen hyvinvointiin. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan ero ääripäitten välillä vain kasvaa.
Näkymätön käsi onkin vaihtunut tietoisesti jakamista hillitsevään poliittiseen käteen. Lahjonta ja muu korruptio on yleistynyt. Poliitikon työ on vaihtunut puhdasotsaisesta yhteiskuntamoraalin vartijasta menestyjän rooliin. Pahimmillaan tätä ohjaa julkisuuden tarve, samantekevää kertovatko mediat hyvää vai pahaa.
Duchrow kyselee, miten taloudesta, joka aluksi oli yhteiskunnan liitännäinen, tulikin hallitseva tekijä? Milloin yhteiskunnasta tuli markkinoitten liite? Vähittäisen muutoksen myötä koko yhteiskunnasta on tullut toisiinsa kytkeytyneiden markkinoiden järjestelmä, markkinayhteiskunta. Kyse ei ole ainoastaan tuotannosta. Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös tuloihin ja niiden kautta kulutukseen. Samoista markkinoiden laeista riippuvat myös talouden toimijoiden maksamat korot ja keräämät voitot. Kun näitä markkinoiden lainalaisuuksia pidetään kumoamattomina, ne todellisuudessa alkavat ohjata ja pakottaa yhteiskuntia sekä vapauttamaan markkinat että itsekin alistumaan niihin alkamalla toimia omassakin keskuudessaan niiden mukaisesti. Suomalaisen kuntatalouden kehitys on tästä varoittava esimerkki. Palvelut on kilpailutettu epäluotettaviksi. Kuntalaisista on tehty asiakkaita ilman aitoa valinnan mahdollisuutta.
Miten tämä on ollut mahdollista? Tyhmiäkö me olemme? Annamme vaivalla hankitun paikallisen ja kansallisen demokratiamme kivikovan kapitalismin hallintaan. Vieläpä uskomme poliitikkojen vakuutteluun, että se on ainoa mahdollisuutemme.
Uskommeko siis, että järki vaatii pyrkimään maksimaalisiin voittoihin? Uskommeko, että ihmisten ainoa arvokas ominaisuus on heidän työkykynsä, eli kykynsä hyödyttää voittoa tavoittelevaa pääomaa? Näiden avullako suurin mahdollinen hyvinvointi saavutetaan? Tämän uskomuksen mukaan valtiolla, kunnilla ja muilla ihmisten yhteiskunnallisilla organisaatioilla on ainoastaan pyhä tehtävä varmistaa markkinoiden omalakisuutta.
Jossakin historian vaiheessa pyrkimys yleiseen toimeentuloon ja henkiseen hyvinvointiin onkin vaihtunut pyrkimykseen kerätä voittoja. Ja niitähän voi vain kerätä toisilta, jotka siis häviävät tässä kaupassa. Mitä isommat voitot, sitä harvemmassa on voittajia – ja sitä yleisempää on häviäjien köyhtyminen. Inhimillisyys ja lajin säilyttäminen ovat tuottaneet erilaisia suojaverkkoja tämän uhkarohkean kilpailun häviäjien turvaksi. Mutta yhä tavallisempaa on ajatus, että siitä ei pidä verottaa voittajia, vaan niitä, joita suojellaan. Tässä on jotakin tuttua. Hölmölässä käytettiin tunnetusti tällaista logiikkaa. Nostakoot itse itsensä suosta.
Jännittäviä erämaa- ja luontokirjoja kirjoittanut Jack London julkaisi jo 1908 kirjan The Iron Heel, suomennettu nimellä Rautakorko jo 1910. Se on merkillinen profetia, joka ulottuu satoja vuosia eteenpäin, varsin paljon pessimistisempänä kuin tämä blogini. Mutta ei voi kuin suu auki ihmetellä 1916 kuolleen kirjailijan realistista kuvausta kapitalismista, eli ’rautakorosta’, joka teki vapauden Yhdysvalloista teollisuusorjien maan. Uudet maahanmuuttajat elivät kurjuudessa, näkivät nälkää, saivat nälkäpalkkaa ja joutuivat aseistettujen lakonmurtajien uhreiksi. Kehitys yhteiskunnan huipulla oli sekin moraalitonta. Opettajia, lehdistön edustajia ja tiedemiehiä lahjottiin, suurpääoman säätiöt ohjasivat yhteiskunnan kehitystä ja kirkotkin olivat pääoman talutusnuorassa. Työväenliike kohtasi laitonta väkivaltaa, lynkkauksia ja oikeusmurhia, mutta se eli olosuhteiden esiin pakottaman suosionsa huippukautta. Kirja on realismissaan kammottava, eikä se lupaa parempaa tulevaisuutta kolmeen sataan vuoteen.
Ehkä kehitys on kuitenkin kulkenut hieman toisin, vaikka kapitalismi onkin jatkanut maailmanvalloitustaan. Se on kuitenkin kohdannut sekä alistettujen että omantunnonherkkien parempiosaisten kritiikkiä. Kapitalismin on täytynyt tietenkin myöntää, että lypsävää lehmää ei kannata teurastaa, eikä tuotannon pienintä ratasta, ihmistä, kannata näännyttää kuoliaaksi.
Joka tapauksessa rikkaiden rikastuminen edellyttää köyhien köyhtymistä. Jotta tämä yhtälö ei johtaisi aivan mahdottomuuksiin, on keskiluokan rikastuttava niin paljon, että heitä verottamalla voidaan suoda köyhille jonkinlainen sosiaaliturva, tai edes, kulttuurista riippuen, satunnaisia almuja. Eräs keino koota lisää veroja, on saada työssä olevat tekemään entistä enemmän ja tämän ohessa kuluttamaan entistä enemmän. Tämä strategia viettää juuri nyt loistokauttaan.
Edellä sanottu on kuitenkin huipentumassa pohjoisissa yhteiskunnissamme katastrofaalisella tavalla. Pääoman katkeamaton kokoaminen edellyttää tuotannon siirtämistä köyhiin maihin, joissa ihmisoikeudet ja työolot ovat alkeellisella tasolla. Samalla syntyy täällä meillä lisää tarvetta keinotekoisesti ylläpitää työstä syrjäytettyjä ja meillekin syntyneissä alipalkatuissa töissä kituvia ihmisiä.
Köyhyys ei ole ainoastaan tulojen vähyyttä. Se ilmenee myös sananvallan puutteena, koulutuksen vähyytenä ja hyödyttömyytenä kun se ei takaa työn saantia ja poliittisen osallistumisen turhauttavuutena. Elämän ankeus, yksinäisyys, masennus ja pelot ovat osa köyhyyttä. Nämä koskevat perustarpeita, joita vain osa ihmisistä missään päin maailmaa voi pitää itsestään selvänä. Ulrich Duchrowin mielestä maailmassa vallitsee globaali apartheid suhteessa 1:4, yhtä rikasta kohti on neljä köyhää.
Joka tahtoo tehdä työtä yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaihtoehtojen kehittämiseksi, sen on ymmärrettävä vallitsevan talousjärjestelmän strategioita ja mekanismeja. Asiat ovat useinkin tuttuja paikallistasolla, mutta se ei riitä. On nähtävä paikallisten epäkohtien riippuvuus maailmanlaajoista ratkaisuista. Aristoteleen mielestä sellainen taloudellinen vaikutin (esim. ahneus), joka ei pohjaudu sosiaalisiin suhteisiin, ei ole luonnollinen, eikä hyvä. Toisistaan huolehtiminen on aito työn vaikutin. Mutta nyt se ei riitä ainoastaan kylän tai heimon alueella, vaan sen pitäisi toteutua maailmanlaajasti. Huolenpito on kuitenkin jäänyt junasta siinä mielessä, että yhteiset poliittiset elimet, jotka maailmantaloutta voisivat säädellä, puuttuvat lähes täysin. Nekin, jotka ovat, lähinnä ns. Bretton Woods –järjestöt, ovat tiiviisti rikkaitten maitten hallinnassa. Rahan ja vallan liitto on tehnyt tyhjäksi köyhien maitten unelmat saada oikeutta tätä tietä. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen: edes maailman suurvallat eivät pysty valvomaan pääomia, vaan pääomat ohjaavat maailman valtioita ja niiden järjestöjä.
Liberalismin ajatus oli, että rikkaitten rikastuminen, eli menestyvä yrittäjyys, nostaa vähitellen, kuin näkymättömän käden jakamana rahana, myös kurjistuneet kansanosat keskiluokkaiseen hyvinvointiin. Näin ei kuitenkaan nyt näytä käyneen, vaan ero ääripäitten välillä vain kasvaa.
Näkymätön käsi onkin vaihtunut tietoisesti jakamista hillitsevään poliittiseen käteen. Lahjonta ja muu korruptio on yleistynyt. Poliitikon työ on vaihtunut puhdasotsaisesta yhteiskuntamoraalin vartijasta menestyjän rooliin. Pahimmillaan tätä ohjaa julkisuuden tarve, samantekevää kertovatko mediat hyvää vai pahaa.
Duchrow kyselee, miten taloudesta, joka aluksi oli yhteiskunnan liitännäinen, tulikin hallitseva tekijä? Milloin yhteiskunnasta tuli markkinoitten liite? Vähittäisen muutoksen myötä koko yhteiskunnasta on tullut toisiinsa kytkeytyneiden markkinoiden järjestelmä, markkinayhteiskunta. Kyse ei ole ainoastaan tuotannosta. Kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa myös tuloihin ja niiden kautta kulutukseen. Samoista markkinoiden laeista riippuvat myös talouden toimijoiden maksamat korot ja keräämät voitot. Kun näitä markkinoiden lainalaisuuksia pidetään kumoamattomina, ne todellisuudessa alkavat ohjata ja pakottaa yhteiskuntia sekä vapauttamaan markkinat että itsekin alistumaan niihin alkamalla toimia omassakin keskuudessaan niiden mukaisesti. Suomalaisen kuntatalouden kehitys on tästä varoittava esimerkki. Palvelut on kilpailutettu epäluotettaviksi. Kuntalaisista on tehty asiakkaita ilman aitoa valinnan mahdollisuutta.
Miten tämä on ollut mahdollista? Tyhmiäkö me olemme? Annamme vaivalla hankitun paikallisen ja kansallisen demokratiamme kivikovan kapitalismin hallintaan. Vieläpä uskomme poliitikkojen vakuutteluun, että se on ainoa mahdollisuutemme.
Uskommeko siis, että järki vaatii pyrkimään maksimaalisiin voittoihin? Uskommeko, että ihmisten ainoa arvokas ominaisuus on heidän työkykynsä, eli kykynsä hyödyttää voittoa tavoittelevaa pääomaa? Näiden avullako suurin mahdollinen hyvinvointi saavutetaan? Tämän uskomuksen mukaan valtiolla, kunnilla ja muilla ihmisten yhteiskunnallisilla organisaatioilla on ainoastaan pyhä tehtävä varmistaa markkinoiden omalakisuutta.
Jossakin historian vaiheessa pyrkimys yleiseen toimeentuloon ja henkiseen hyvinvointiin onkin vaihtunut pyrkimykseen kerätä voittoja. Ja niitähän voi vain kerätä toisilta, jotka siis häviävät tässä kaupassa. Mitä isommat voitot, sitä harvemmassa on voittajia – ja sitä yleisempää on häviäjien köyhtyminen. Inhimillisyys ja lajin säilyttäminen ovat tuottaneet erilaisia suojaverkkoja tämän uhkarohkean kilpailun häviäjien turvaksi. Mutta yhä tavallisempaa on ajatus, että siitä ei pidä verottaa voittajia, vaan niitä, joita suojellaan. Tässä on jotakin tuttua. Hölmölässä käytettiin tunnetusti tällaista logiikkaa. Nostakoot itse itsensä suosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
